Lei­kim­me ker­ran las­tem­me kans­sa rie­mu­kas­ta leik­kiä. Oli ol­lut te­ke­mi­sen puu­te ja toi­saal­ta tar­vet­ta vaih­te­lul­le. Lap­set ha­lu­si­vat kat­sel­la mai­se­mia.

Is­tu­tim­me per­heen nuo­rim­mai­sen, juu­ri pu­hu­maan op­pi­neen, maas­tu­rim­me tur­vais­tui­meen ja läh­dim­me aja­maan. Ai­na ris­teyk­sen koh­dal­la ky­syim­me nuo­rim­mal­ta: ”Oi­ke­al­le, va­sem­mal­le vai suo­raan?” Kuo­pus il­moit­ti to­pa­kas­ti ja var­mas­ti uu­den suun­nan, jon­ne men­tiin.

Ta­ka­pen­kil­lä oli haus­kaa, kos­ka oli täy­sin epä­var­maa, min­ne kart­taa tun­te­ma­ton op­paam­me mei­tä neu­voi. Ilo oli suu­ri, kun nel­jän­kym­me­nen ki­lo­met­rin aje­lun jäl­keen pää­dyim­me ih­meek­sem­me naa­pu­ri­pi­tä­jän tut­ta­va­ta­lon pi­haan, jon­ne sit­ten me­nim­me­kin ky­lään. Ta­pauk­ses­ta pu­hut­tiin pit­kään ja pelk­kä reis­sun ajat­te­le­mi­nen tuot­ti hy­vää miel­tä.

Kak­si tie­tä

Jos edes­sä on ris­teys, jos­sa on teh­tä­vä va­lin­ta, pe­rus­tuu pää­tös ai­na jo­hon­kin, ku­ten tie­toon tai hy­vän on­nen luot­ta­muk­seen. Tie­to on vaih­to­eh­dois­ta luo­tet­ta­vam­pi.

He­se­kie­lin kir­jas­sa pu­hu­taan Juu­dan kan­san mat­kas­ta. Heil­le an­net­tiin pro­fee­tan kaut­ta sel­keä tie­to kah­des­ta ties­tä. Toi­nen tie oli Ju­ma­lan tah­don rik­ko­nei­den tie, jota useim­mat kul­ki­vat. He­se­kiel kir­joit­taa, et­tä syyl­li­syys ja syn­ti ovat uh­ka­na tä­män tien kul­ki­joil­la. Her­ra it­se sa­noo heil­le: ”Kään­ty­kää!” (Hes. 18:30–32.)

Kään­ty­mi­nen on tar­peel­lis­ta, jos on me­nos­sa vää­rää tie­tä, joko it­sel­le tun­te­ma­ton­ta pää­mää­rää koh­ti tai pe­rä­ti tie­tä, jon­ka pääs­sä odot­taa var­ma tuho. Ju­ma­lan sa­nan mu­kaan ju­ma­la­ton­ta ih­mis­tä, us­kos­ta osa­ton­ta, ei odo­ta tien pääs­sä ar­mah­ta­va Ju­ma­la, vaan ka­do­tus.

Ju­ma­lan lap­si tie­tää jo mat­kal­la ol­les­saan, et­tä tien pääs­sä on koti. Sen on Pyhä Hen­ki hä­nel­le il­moit­ta­nut ja an­ta­nut var­man tie­don mää­rän­pääs­tä.

Mat­ka kään­tyy us­kon he­del­mä­nä

He­se­kie­lin kir­jan mu­kaan Ju­ma­la ei ha­lua, et­tä ju­ma­la­ton ih­mi­nen kuo­lee, vaan et­tä hän kään­tyi­si ajois­sa ja al­kai­si kul­kea koh­ti Ju­ma­laa hy­vin vii­toi­te­tul­la tiel­lä. Kun epä­us­koi­nen ih­mi­nen saa pa­ran­nuk­sen ar­mon, hä­nen elä­mäs­sään ta­pah­tuu us­kon he­del­mä­nä muu­tos, pro­fee­tan mai­nit­se­ma kään­ty­mi­nen.

He­se­kiel kir­joit­taa, et­tä pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­neet saa­vat uu­den sy­dä­men ja uu­den hen­gen. Uu­si sy­dän lyö sa­maa tah­tia Ju­ma­lan seu­ra­kun­nan kans­sa. Pyhä Hen­ki vai­kut­taa us­kon, et­tä on oi­ke­al­la tiel­lä. Us­ko on­kin luot­ta­mus­ta Ju­ma­lan lu­pauk­siin.

Ju­ma­lan kan­sa te­kee mat­kaa

Ju­ma­lan kan­sa kul­kee tie­tä, jos­sa jo­kai­ses­sa ris­teyk­ses­sä on sel­keä opas­te. Jos ei it­se saa kyl­tis­tä sel­vää, löy­tyy mat­ka­seu­ras­ta ai­na joku, joka nä­kee ja ym­mär­tää. Omiin voi­miin ei tar­vit­se luot­taa, Ju­ma­lan lu­pauk­siin kyl­lä.

Ju­ma­lan lap­si­na­kin me usein epäi­lem­me, kos­ka meis­sä vai­kut­ta­vat niin mo­net tä­hän ai­kaan kiin­nit­ty­neet ja tän­ne ai­kaan jää­vät pe­ri­syn­nin vai­vat. Rei­tin epäi­le­mi­nen ei hel­po­ta pe­ril­le pää­syä, us­ko sen si­jaan aut­taa. Roh­kais­tu siis nyt­kin us­ko­maan, et­tä tie on teh­ty ja vii­toi­tet­tu pe­ril­le saak­ka.

Ar­ke­am­me pi­ris­tä­nees­sä lei­kis­säm­me epä­var­muus oli so­pi­van jän­nit­tä­vää ja se hu­vit­ti mei­tä. Tai­vas­tiel­lä tur­vaa tar­jo­aa Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mi. Sii­nä kuu­luu ai­na Hy­vän Pai­me­nen kut­su­va ää­ni.

Ar­to Paa­vo­la

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 11.2.2015.