Ris­to Ala­kärp­pä

Olin vuo­sia sit­ten seu­rois­sa. Sa­nan­pal­ve­li­ja kir­kas­ti Ju­ma­lan kä­sit­tä­mä­tön­tä rak­kaut­ta Kris­tuk­ses­sa. Hän kir­kas­ti us­kon­van­hurs­kaut­ta ja pu­hui sen syn­nyt­tä­mäs­tä Ju­ma­lan rau­has­ta, joka ylit­tää kai­ken ym­mär­ryk­sen (Fil. 4).

Mi­nul­le on jää­nyt läh­te­mät­tö­mäs­ti mie­leen sa­mai­sis­sa seu­rois­sa käy­mä­ni kes­kus­te­lu. Ih­mi­nen, jol­la oli haas­tei­ta mie­len­ter­vey­ten­sä kans­sa, sa­noi, et­tä pit­käs­tä ai­kaa hän­kin sai ko­kea us­kon va­paut­ta ja rau­haa, vaik­ka yleen­sä hän­tä myös seu­rois­sa ah­dis­ti.

Mie­tin jäl­keen­päin, mitä seu­rois­sa ta­pah­tui. Mie­tin myös sitä, kuin­ka mo­nen­lais­ten ko­ke­mus­ten, tun­tei­den ja aja­tus­ten kes­kel­lä seu­ra­vie­raat elä­vät. Jäin poh­ti­maan sitä, mi­ten it­se sa­nan­pal­ve­li­ja­na osai­sin kir­kas­taa ris­tiin­nau­lit­tua ja ylös­nous­sut­ta Kris­tus­ta il­man eh­to­ja. Mi­ten osai­sin erot­taa ian­kaik­ki­sen py­hän evan­ke­liu­min kai­kes­ta in­hi­mil­li­ses­tä niin, et­tä suu­rim­pien­kin ki­pu­jen kes­kel­lä elä­vät ih­mi­set va­kuut­tui­si­vat: pe­las­tus on tot­ta mi­nul­le­kin? Tämä ei tie­tys­ti­kään ole mei­dän sa­nan­pal­ve­li­joi­den kä­sis­sä, mut­ta hyvä tätä on ru­kouk­sen mie­lel­lä poh­tia. Ju­ma­la Hen­gel­lään ja ar­mos­saan voi vai­kut­taa kai­ken.

Kun Ju­ma­la saa kir­kas­taa us­kon­van­hurs­kau­den, ta­pah­tuu jo­tain pe­rus­ta­vaa ja pa­ra­dok­saa­lis­ta­kin. Ih­mi­sen si­sim­pään voi syn­tyä yli ym­mär­ryk­sen käy­vä rau­ha Ju­ma­lan kans­sa, vaik­ka psyyk­kis­tä rau­haa ei oli­si­kaan. Us­kon­van­hurs­kaus ja Kris­tuk­sen val­ta­kun­ta voi­vat par­haim­mil­laan myös roh­kais­ta koh­taa­maan it­se­äm­me re­hel­li­ses­ti. Sii­hen saa käyt­tää kaik­kia yh­teis­kun­nan suo­mia mah­dol­li­suuk­sia, am­mat­ti­a­pu­a­kin. Us­ko­vai­sen ei tar­vit­se näy­tel­lä it­sel­leen, toi­sil­leen ei­kä Ju­ma­lal­le. Tie­däm­me, et­tä olem­me vain ih­mi­siä (Room. 3). Pe­las­tus ei ole läh­töi­sin meis­tä, vaan se on Ju­ma­lan lah­ja (Ef. 2).

Va­pau­den tila on elä­vän us­kon yti­mes­sä. Paa­va­li ei ha­lun­nut an­taa täs­tä evan­ke­liu­min syn­nyt­tä­mäs­tä va­pau­des­ta tuu­maa­kaan pe­rik­si. Sa­mal­la kun evan­ke­liu­mi va­paut­taa mei­dät syn­nin kah­leis­ta, se va­paut­taa mei­dät myös lain ja ih­mis­ten or­juu­des­ta. Olem­me ar­mah­det­tu­ja syn­ti­siä. Tä­män va­pau­den Paa­va­li ki­teyt­tää Ga­la­ta­lais­kir­jees­sä näin: ”Va­pau­teen Kris­tus mei­dät va­paut­ti. Py­sy­kää siis lu­ji­na äl­kää­kä alis­tu­ko uu­del­leen or­juu­den ikee­seen. – – Tei­dät on kut­sut­tu va­pau­teen, vel­jet. Mut­ta äl­kää tä­män va­pau­den var­jol­la pääs­tä­kö it­se­käs­tä luon­to­an­ne val­loil­leen, vaan ra­kas­ta­kaa ja pal­vel­kaa toi­si­an­ne.” (Gal. 5.)

Kris­tit­ty elää luon­tai­ses­ti kaik­ki ih­mi­sen kas­vu­vai­heet, nii­den ilot ja su­rut. Hä­nes­sä on kaik­ki ih­mi­sen tun­teet. Hän ko­kee myös syn­nin pai­non sekä tais­te­lun hy­vän ja pa­han vä­lil­lä. Var­jel­tu­ak­seen va­paa­na ar­mo­lap­se­na ke­tään ei kut­su­ta la­ki­hen­ki­ses­ti tark­kai­le­maan it­se­ään, vaan kaik­ki kut­su­taan seu­ra­kun­nan kes­kel­le kuu­le­maan ja us­ko­maan evan­ke­liu­mia. Kris­tuk­sen täh­den olem­me pe­las­tet­tu­ja. Kris­tus an­taa elä­män ja van­hurs­kau­den. ”Ai­noa tär­keä on rak­kau­te­na vai­kut­ta­va us­ko” (Gal. 5). Tätä va­paut­ta ja yk­sin­ker­tai­suut­ta ei tar­vit­se pe­lä­tä, sil­lä us­kos­ta ja rak­kau­des­ta seu­raa vain hy­vää. Rak­kaus täyt­tää lain (Room. 13; Gal. 5).