Ant­ti Koi­vis­to

”Pap­pi, mik­si si­nul­la on niin vi­hai­nen il­me?” Kirk­kaal­la lap­sen ää­nel­lä esi­tet­ty ky­sy­mys he­rät­tää mi­nut aja­tuk­sis­ta­ni. Olen ker­tail­lut mie­les­sä­ni koh­ta al­ka­van las­ten kirk­ko­het­ken kul­kua ja tie­dän, et­tä aja­tuk­siin vai­pu­nee­na il­mee­ni on hel­pos­ti tui­ma. Tätä se­lit­tä­es­sä­ni sa­taa jo uu­sia ky­sy­myk­siä. Etu­penk­kien in­nok­kaat es­ka­rit ha­lu­a­vat muun mu­as­sa var­mis­taa, ke­nen­kä es­ka­ri­lai­sen isä se pap­pi oli­kaan.

Koh­ta huo­mio kiin­nit­tyy seu­ra­kun­ta­ta­lon sei­näl­le. ”Mik­si tuol­la on ris­ti?”, ha­lu­aa eräs tie­tää. Yk­si ty­töis­tä viit­taa in­nok­kaa­na. Mum­mu oli ker­to­nut, et­tä joku nau­lat­tiin sin­ne ris­tiin ja jou­tui kuo­le­maan. Toi­nen tie­tää, kuka tämä ”joku” oli: ”Se oli se Jee­sus tie­ten­kin.” Nap­paan alt­ta­ril­ta kru­si­fik­sin, jos­sa Jee­sus-hah­mo on ku­vat­tu riip­pu­mas­sa ris­til­lä. Kat­se­lem­me sitä yh­des­sä. Kär­si­vä hah­mo hil­jen­tää mei­dät ja he­rät­tää uu­sia poh­din­to­ja.

Mik­si Jee­suk­sen täy­tyi kär­siä ja kuol­la? Ei ole hel­pos­ti ym­mär­ret­tä­vis­sä, et­tä Ju­ma­lan Poi­ka voi ol­la myös kär­si­vä ja heik­ko, ja et­tä hän voi kuol­la. Aja­tus kär­si­väs­tä ja kuo­le­vas­ta Ju­ma­lan Po­jas­ta on ai­nut­laa­tui­nen ja in­hi­mil­li­sen jär­jen vas­tai­nen.

Ih­mi­nen ei voi ym­mär­tää Ju­ma­lan Po­jan heik­kout­ta, jos ei ta­voi­ta omaa heik­kout­taan ja haa­voit­tu­vuut­taan. Omaan heik­kou­den myön­tä­mi­seen kuu­luu ym­mär­rys omas­ta syn­ti­syy­des­tä ja ko­ke­mus syn­nin pa­huu­des­ta. Ny­ky­ai­ka ohit­taa ih­mi­sen pa­huu­den ja syn­ti­syy­den ve­to­a­mal­la sii­hen, et­tä ke­tään ei saa syyl­lis­tää, ke­tään ei saa ra­joit­taa ja ih­mi­sel­lä on oi­keus elää niin kuin ha­lu­aa. Ha­lu­taan luot­taa ih­mi­sen pe­rim­mäi­seen hy­vyy­teen. Raa­mat­tu kui­ten­kin opet­taa näin: ”Jos väi­täm­me, et­tem­me ole syn­ti­siä, me pe­täm­me it­se­äm­me ei­kä to­tuus ole meis­sä” (1. Joh. 1:8).

Jos ih­mi­nen he­rää tun­te­maan syn­ti­syy­ten­sä, hän myös kai­paa pe­las­tus­ta, so­vin­toa ja rau­haa sy­dä­meen­sä. He­rää­mi­sen ja kai­puun Ju­ma­lan luo saa ai­kaan vain it­se Ju­ma­la. Pu­hu­taan et­si­kon ajas­ta, jol­loin Ju­ma­la et­sii ih­mis­tä. Kai­ken yl­tä­kyl­läi­syy­den, viih­de­tul­van ja hy­vin­voin­nin ym­pä­röi­mä ih­mi­nen voi Ju­ma­lan pu­hut­te­lus­sa tun­tea elä­män tar­koi­tuk­set­to­muu­den ja pie­nuu­ten­sa ikui­suu­den edes­sä.

Raa­mat­tu opet­taa tin­ki­mät­tö­mäs­ti syn­nis­tä, mut­ta yh­tä tin­ki­mät­tö­mäs­ti se myös tar­jo­aa ka­tu­val­le ar­moa. Edel­lä lai­nat­tu En­sim­mäi­sen Jo­han­nek­sen kir­jeen koh­ta jat­kuu: ”Jos me tun­nus­tam­me syn­tim­me, niin Ju­ma­la, joka on us­kol­li­nen ja van­hurs­kas, an­taa meil­le syn­nit an­teek­si” (1. Joh. 1:9).

Mik­si Jee­suk­sen piti kär­siä ja kuol­la? Oli­ko esi­kou­lu­lai­sil­la vas­taus­ta tä­hän? ”Jee­sus kuo­li, et­tä me pe­las­tui­sim­me pa­has­ta ja syn­nis­tä”, eräs es­ka­reis­ta tie­si. Sama lap­si jat­koi vie­lä: ”Ei Jee­sus jää­nyt kuol­leek­si, vaan nou­si ylös kuol­leis­ta. Jee­sus voit­ti kuo­le­man, et­tä me pääs­täis tai­vaa­seen. Siel­lä ei ole enää kuo­le­maa.”

Yk­si las­ten kirk­ko­het­ki oli pi­det­ty, toi­nen oli al­ka­mas­sa. En­sim­mäi­ses­sä ei men­ty ihan nii­den suun­ni­tel­mien mu­kaan, joi­ta ot­sa ry­pys­sä olin alus­sa miet­ti­nyt. Ju­ma­lal­la oli pa­rem­mat suun­ni­tel­mat.