Van­huu­teen va­rau­tu­mi­nen on osa nor­maa­lia elä­mää. Se on en­na­koin­tia ja suun­nit­te­lua hy­vän van­huu­si­än mah­dol­lis­ta­mi­sek­si. Moni va­rau­tuu van­huu­teen eri­lais­ten asu­mis­jär­jes­te­ly­jen avul­la ja et­sii rat­kai­su­ja ta­lou­den ja oi­keu­del­lis­ten asi­oi­den jär­jes­tä­mi­seen. Myös omas­ta ter­vey­des­tä ja so­si­aa­li­sis­ta suh­teis­ta huo­leh­ti­mi­nen on vas­tuul­lis­ta va­rau­tu­mis­ta van­huu­teen.

Mo­net kan­sa­lais­jär­jes­töt ja yh­teis­kun­nan toi­mi­jat tar­jo­a­vat apua van­huu­den suun­nit­te­luun. Ne­tis­tä löy­tyy hy­viä oh­jei­ta, joil­la pää­see suun­nit­te­lun al­kuun. Nii­tä kan­nat­taa hyö­dyn­tää. Ikä­vuo­siin kan­nat­taa va­rau­tua mo­nil­la elä­mä­na­lu­eil­la, jot­ta elä­ke­vuo­det oli­si­vat mah­dol­li­sim­man hy­viä ja tur­val­li­sia.

Vir­keil­lä elä­ke­läi­sil­lä ai­ka ei tule pit­käk­si, mut­ta voi­mien vä­he­tes­sä mie­len voi val­la­ta huo­li sel­viy­ty­mi­ses­tä. On­nek­si ny­kyi­sin ko­tiin voi ti­la­ta mo­nen­lai­sia pal­ve­lu­ja, joi­ta yh­teis­kun­ta tu­kee myös ta­lou­del­li­ses­ti. Ko­ti­pal­ve­lu tar­jo­aa van­huk­sil­le mo­ni­puo­lis­ta apua ar­keen sekä ko­to­na et­tä ko­din ul­ko­puo­lel­la. Ko­ti­hoi­to-, ate­ria-, sai­raan­hoi­to- ja sii­vous­pal­ve­lut aut­ta­vat jo­ka­päi­väi­seen elä­mään kuu­lu­vien teh­tä­vien hoi­ta­mi­ses­sa. Jos­kus jär­jes­tyy niin, et­tä lä­hei­nen ih­mi­nen pys­tyy al­ka­maan van­huk­sen omais­hoi­ta­jak­si. Pal­ve­lu­ko­ti on van­huk­sel­le hyvä ja tur­val­li­nen rat­kai­su sii­nä vai­hees­sa, kun ko­to­na asu­mi­nen ei enää on­nis­tu useis­ta tu­ki­muo­dois­ta huo­li­mat­ta.

Us­ko­vai­sil­la nä­ky­mät ovat van­huu­des­sa­kin va­loi­sat. On seu­ro­ja, lo­ma­lei­re­jä, elä­ke­läis­ten ker­ho­ja ja ret­kiä, jot­ka hoi­ta­vat miel­tä ja sie­lua. Ys­tä­vil­lä ja saat­ta­jien tu­el­la on suu­ri mer­ki­tys. Van­hus kai­paa ai­toa koh­taa­mis­ta ja rin­nal­le aset­tu­mis­ta. Hän kai­paa kuul­la ky­sy­myk­sen, mitä si­nul­le kuu­luu ja mi­ten jak­sat. Em­me voi ot­taa pois toi­sen huo­lia ja kuor­maa, mut­ta voim­me kan­taa nii­tä yh­des­sä. Lä­him­mäi­sen­rak­kaut­ta on se, et­tem­me jätä ke­tään yk­sin.

Tär­kein­tä on roh­kais­ta ja in­nos­taa toi­nen toi­si­am­me us­ko­maan, luot­ta­maan ja tur­vaa­maan Ju­ma­lan huo­len­pi­toon. Ju­ma­lan lap­se­na on tur­val­lis­ta van­he­ta. Saam­me tur­val­li­ses­ti luot­taa Ju­ma­lan lu­pauk­seen: ”Tei­dän van­huu­ten­ne päi­viin saak­ka minä olen sama, vie­lä kun hiuk­sen­ne har­maan­tu­vat, minä tei­tä kan­nan. Niin minä olen teh­nyt ja niin yhä teen, minä nos­tan ja kan­nan ja pe­las­tan.” (Jes. 46:4.)