Psal­mim­me ker­too Ju­ma­lan suu­ruu­des­ta ja ky­se­lee ih­mi­sen ase­mas­ta Ju­ma­lan edes­sä. Myös en­si ke­sän su­vi­seu­ra-alue Vaa­sas­sa muis­tut­taa Ju­ma­lan luo­mis­työn ih­meis­tä. Alu­een his­to­ri­aa miet­ties­sä on nous­sut mie­leen Väi­nö Lin­nan Tun­te­ma­ton so­ti­laan al­ku­sa­nat: "Niin kuin hy­vin tie­de­tään, on Ju­ma­la kaik­ki­val­ti­as, kaik­ki­tie­tä­vä ja kau­kaa vii­sas. Niin­pä hän oli ai­koi­naan an­ta­nut met­sä­pa­lon polt­taa kym­me­niä heh­taa­re­ja val­ti­on met­sää erääl­lä hie­ta­kan­kaal­la. Ta­pan­sa mu­kaan ko­et­ti­vat ih­mi­set kaik­ken­sa pon­nis­ta­en kes­keyt­tää hä­nen työn­sä, mut­ta jär­käh­tä­mät­tä hän polt­ti met­sää niin pal­jon kuin kat­soi tu­le­viin tar­koi­tuk­siin­sa so­pi­vak­si."

Näin aja­tel­tu­na su­vi­seu­ra­val­mis­te­lut al­koi­vat jo 520 mil­joo­naa vuot­ta sit­ten, kun Ju­ma­la pais­ka­si me­reen val­ta­van me­te­o­rii­tin. Tör­mäyk­sen voi­mas­ta kal­lio suli ja maa­ta ja ki­veä len­si laa­jal­le niin, et­tä is­ke­män koh­dal­le muo­dos­tui syvä, pyö­reä kraa­te­ri. Vuo­si­mil­joo­nien saa­tos­sa Luo­ja ta­soit­te­li maas­toa jää­kau­sien avul­la ja täyt­ti syn­ty­neen kuo­pan. Maa nou­si hil­jak­seen me­res­tä, ja lah­ti ku­rou­tui um­peen. Kun ma­ta­loi­tu­nut lah­ti ei enää tuot­ta­nut ka­laa ruo­ka­pöy­tiin, ih­mi­nen kui­vat­ti sen pel­lok­si. Kraa­te­ri­pel­lon hal­kai­si­ja on yli vii­si ki­lo­met­riä ja pin­ta-ala 2 300 heh­taa­ria.

Luo­mis­työn ää­rel­lä su­vi­seu­rois­sa

En­ti­sen kraa­te­rin alu­eel­la on mo­nen­lais­ta elä­mää. 8 000 kur­kea py­säh­tyy syk­syi­sin le­väh­tä­mään sin­ne. Ne ke­rää­vät voi­mia pit­käl­le muut­to­mat­kal­le ja ruo­kai­le­vat ka­te­tun ruo­ka­pöy­dän ää­rel­lä ha­kien tur­vaa ja mat­ka­seu­raa toi­sis­taan. Jo­tain sa­maa ta­pah­tuu, kun 75 000 kai­dan tien mat­kaa­jaa ko­koon­tuu vii­kok­si kuu­le­maan Ju­ma­lan sa­naa sa­mal­le au­ke­al­le en­si ke­sä­nä. Muu­ta­ma uha­na­lai­nen pel­to­lin­tu­la­ji­kin on löy­tä­nyt laa­jal­ta au­ki­ol­ta tur­va­pai­kan. Myös us­ko­vai­set saat­ta­vat ol­la uha­na­lai­nen laji: "Kun Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee, löy­tää­kö hän us­koa maan pääl­tä?" (Luuk. 18:8). Uha­na­lais­ten lin­tu­jen suo­je­le­mi­sek­si on seu­ra-alu­eel­la teh­ty pal­jon työ­tä. Su­vi­seu­ra­ta­pah­tu­man yh­te­nä tar­koi­tuk­se­na puo­les­taan on pyr­kiä suo­je­le­maan seu­ra­vie­rai­den heik­koa us­koa syn­nin vaa­roil­ta.

Ju­ma­la osoit­taa suu­ruu­ten­sa mo­nin ta­voin

Psal­mim­me mu­kaan Ju­ma­lan nimi ju­lis­taa ih­mis­ten kes­kel­lä hä­nen tai­vaal­lis­ta kirk­kaut­taan. Kirk­kau­del­la ja kun­ni­al­la on yh­teys. Ju­ma­lan suu­ri kirk­kaus he­rät­tää pie­nes­sä ih­mi­ses­sä kun­ni­oi­tus­ta hän­tä koh­taan. Ju­ma­lan lä­pi­tun­ke­va kirk­kaus pal­jas­taa mei­dät sa­la­tuim­pia myö­ten. Tun­nem­me hä­nen edes­sään jopa pel­koa. Rak­kau­des­sa ei kui­ten­kaan ole pel­koa, vaan täy­del­li­nen rak­kaus kar­kot­taa pe­lon. Jäl­jel­le jää ter­ve Ju­ma­lan pel­ko, joka on kun­ni­oi­tus­ta ja rak­kaut­ta. Vaik­ka Ju­ma­la on auk­to­ri­teet­ti, niin sa­mal­la hän on mei­tä lä­hel­lä.

Kuo­le­ma­ton sie­lu

Ju­ma­la on niin aja­tuk­sil­taan kuin ole­muk­sel­taan­kin mei­tä kor­ke­am­pi. "Niin pal­jon kor­ke­am­pi kuin tai­vas on maas­ta, niin ovat mi­nun tie­ni kor­ke­am­mat tei­dän tei­tän­ne, ja mi­nun aja­tuk­se­ni tei­dän aja­tuk­si­an­ne" (Jes 55:9). Van­ha tes­ta­ment­ti ker­too mon­ta mie­len­kiin­tois­ta ta­paus­ta, jos­sa ih­mi­set ovat ko­ke­neet Ju­ma­lan suu­ruu­den. On kul­jet­tu me­ren läpi kui­vaa maa­ta pit­kin, sei­sos­kel­tu polt­ta­van kuu­mas­sa pät­sis­sä ja voi­tet­tu so­tia pi­tä­mäl­lä kan­san joh­ta­jan kä­siä yl­hääl­lä. Ju­ma­lan hy­vyy­den ko­ke­mi­nen on opet­ta­nut tun­te­maan, ra­kas­ta­maan ja us­ko­maan Ju­ma­laan. Sy­vim­min tuo hy­vyys on ko­et­ta­vis­sa, kun Ju­ma­la an­taa val­ta­kun­nas­taan syn­nit an­teek­si ja lah­joit­taa rau­han ih­mi­sen sy­dä­meen.

Luo­mi­sen kuu­den­te­na päi­vä­nä – vii­mei­se­nä luo­mis­työ­nään – Ju­ma­la loi ih­mi­sen omak­si ku­vak­seen ja pu­hal­si hä­neen elä­vän hen­gen. Ju­ma­la is­tut­ti ih­mi­seen kuo­le­mat­to­man sie­lun. Tämä erot­taa mei­dät muis­ta luo­duis­ta. Ih­mi­nen sai teh­tä­väk­seen vil­jel­lä ja var­jel­la kaik­kea luo­tua (1. Moos. 1:26–28). Tätä kut­su­taan luo­ma­kun­nan her­ruu­dek­si (do­mi­nium ter­rae). Tä­mä­kin il­men­tää Ju­ma­lan ja ih­mi­sen ai­nut­laa­tuis­ta suh­det­ta.

Oma vas­tuu­ni luo­ma­kun­nas­ta

Vas­tuu kos­kee kaik­kia ih­mi­siä, ei vain nii­tä, jot­ka us­ko­vat Ju­ma­laan. Kun kat­se­lem­me maa­il­maa ym­pä­ril­läm­me, nä­em­me, et­tä ih­mi­nen ei ole ol­lut Luo­jal­leen kuu­li­ai­nen. It­sek­kyys, ah­neus ja val­lan­ha­lu ovat joh­ta­neet sii­hen, et­tä maa, meri ja il­ma saas­tu­vat. Ju­ma­lan luo­mis­työ­tä ra­joi­te­taan tai kiih­dy­te­tään kei­no­te­koi­ses­ti. Ra­jan­ve­to näis­sä asi­ois­sa on usein vai­ke­aa. Olem­me ke­hit­tä­neet ta­lou­del­li­sen, tek­ni­sen ja po­liit­ti­sen kil­pa­juok­sun, jos­ta on vai­kea jät­täy­tyä pois. Ju­ma­la ei ole kui­ten­kaan pe­ru­nut pää­tös­tään an­taa ih­mi­sel­le näin suur­ta luot­ta­mus­ta.

Me jo­kai­nen voim­me ky­syä it­sel­täm­me, mi­ten olen kan­ta­nut oman vas­tuu­ni luo­ma­kun­nan vil­je­li­jä­nä ja var­je­li­ja­na. On­ko oma me­nes­tys ja mu­ka­vuus ol­lut etu­si­jal­la, on­ko koh­tuul­li­nen taso riit­tä­nyt? Osaam­me­ko ar­vos­taa luon­no­nar­vo­ja tai omaa kult­tuu­ri­his­to­ri­aam­me? Olem­me­ko malt­ta­neet py­hit­tää le­po­päi­vän ta­lou­del­li­siin ta­voit­tei­siin pyr­kies­säm­me?

Ju­ma­lan suu­ruus nä­kyy sii­nä­kin, et­tä vaik­ka ih­mi­nen on toi­mi­nut tai­ta­mat­to­mas­ti ja tot­te­le­mat­to­mas­ti, hän luot­taa mei­hin edel­leen. Hän ra­kas­taa mei­tä. Hän on uh­ran­nut ai­no­an Poi­kan­sa mei­dän pe­las­tuk­sem­me vuok­si.

Ki­vi­jär­ven kirk­ko­her­ra Esa Tuo­maa­la kir­joit­ti vuon­na 1985 La­pu­an hiip­pa­kun­nan pap­pein­ko­kouk­sel­le sy­no­daa­li­kir­jan "Ih­mi­nen uh­ka luo­ma­kun­nal­le". Hän näki jo 30 vuot­ta sit­ten asi­oi­ta, jot­ka tänä päi­vä­nä ovat kes­kel­läm­me. Hän to­te­aa, et­tä Ju­ma­la toi­mii myös eko­ka­tast­ro­fin kes­kel­lä. Tuo­maa­lan kir­jan lop­pu­lau­se on pu­hut­te­le­va ja loh­dul­li­nen: Vaik­ka ih­mi­nen on­nis­tui­si tur­me­le­maan maa­pal­lon ja kai­ken mitä sii­nä on, niin Ju­ma­lan val­ta­kun­nan asu­kas­ta odot­ta­vat sel­keä sää ja kirk­kaat ve­det.

Mik­ko Ul­jas

Teks­tis­sä kä­si­tel­lään seu­raa­vaa raa­ma­tun­koh­taa: Psal­mi 8

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 4/2015