His­to­ri­as­ta tie­däm­me maam­me suu­ris­ta näl­kä­vuo­sis­ta 1800-lu­vun lop­pu­puo­lel­la. Ih­mi­set va­el­si­vat lau­moit­tain et­sien syö­tä­vää. Moni kuo­li näl­kään. Vaik­ka yh­teis­kun­nal­li­set olot ovat pa­rem­mat, lei­pä­huo­let ei­vät ole jät­tä­neet tä­män­kään ajan ih­mis­tä.

On pai­kal­laan, et­tä teem­me tu­le­vai­suu­den suun­ni­tel­mia. Nii­hin saat­taa liit­tyä huo­li sii­tä, mi­ten han­kim­me jo­ka­päi­väi­sen lei­päm­me. Jee­suk­sen opet­ta­maan Isä mei­dän -ru­kouk­seen si­säl­ty­vän pyyn­nön ”an­na meil­le tänä päi­vä­nä mei­dän jo­ka­päi­väi­nen lei­päm­me” pai­no­pis­te on kui­ten­kin täs­sä päi­väs­sä.

Jee­sus opet­ti vuo­ri­saar­nas­saan ot­ta­maan op­pia tai­vaan lin­nuis­ta ja ke­don ku­kis­ta. Ju­ma­la pi­tää niis­tä huo­len. Jee­sus ei opet­ta­nut huo­let­to­muut­ta, joka joh­taa työn ja teh­tä­vien lai­min­lyö­mi­seen. Hän opet­ti py­hää huo­let­to­muut­ta, sitä et­tä asi­at saa jät­tää Ju­ma­lan kä­siin. Jee­sus opet­ti et­si­mään en­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja hä­nen van­hurs­kas­ta tah­to­aan, niin kaik­ki muu sen ohes­sa an­ne­taan.

Tar­vit­sem­me so­pi­van mää­rän ra­vin­toa, työ­tä, le­poa ja vir­kis­tys­tä, jot­ta voim­me ko­kea elä­män mie­lek­kääk­si. Lut­her laa­jen­taa Vä­häs­sä ka­te­kis­muk­ses­sa jo­ka­päi­väi­sen lei­vän kä­si­tet­tä. Jo­ka­päi­väi­nen lei­pä ku­vaa elä­män tar­pei­ta ko­ko­nais­val­tai­ses­ti: ruu­miin ra­vin­toa, ter­veyt­tä, hy­viä ih­mis­suh­tei­ta ja tur­val­lis­ta yh­teis­kun­nal­lis­ta elä­mää. On tär­keä ru­koil­la maal­li­sen esi­val­lan ja hal­lin­non puo­les­ta. Sitä Ju­ma­la käyt­tää jo­ka­päi­väi­sen lei­päm­me ja koko ajal­li­sen elä­mäm­me tur­vaa­mi­seen ja yl­lä­pi­tä­mi­seen.

Kaik­ki elä­män lah­jat tu­le­vat Ju­ma­lal­ta. Sie­lun­vi­hol­li­nen kiu­sa­si Jee­sus­ta ja pyy­si hän­tä muut­ta­maan ki­vet lei­vik­si. Jee­sus vas­ta­si kiu­saa­jal­le, et­tei ih­mi­nen elä ai­no­as­taan lei­väs­tä. Meil­le­kin voi tul­la kiu­saus ot­taa jo­ka­päi­väi­seen lei­pään liit­ty­vät rat­kai­sut vää­räl­lä ta­val­la omiin kä­siin. Re­hel­li­ses­ti ja lain­kuu­li­ai­ses­ti elä­en tu­lem­me riit­tä­vän hy­vin toi­meen.

Kun ko­koon­num­me seu­roi­hin Ju­ma­lan sa­nan kuu­loon, ti­lan­ne on kuin ker­ran Jee­suk­sen ai­ka­na Ti­be­ri­an jär­ven ran­nal­la. Pie­nel­lä po­jal­la oli vii­si lei­pää ja kak­si ka­laa. Ruo­kit­ta­va­na oli val­ta­va mää­rä ih­mi­siä. Sa­nan­pal­ve­li­jal­la ei ole ja­et­ta­va­na tä­nään­kään mi­tään omaa elä­män lei­pää tar­vit­se­val­le. Mut­ta kun Ju­ma­la siu­naa ja avaa sa­nan­sa, ja­et­ta­vaa on kai­kil­le. Pie­nen po­jan eväät riit­tä­vät.

Jee­sus on it­se elä­män lei­pä ja Sana. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta kuu­luu tä­nään­kin kut­su ruo­ka­pöy­tään. Ih­mi­sen kuo­le­ma­ton sie­lu tar­vit­see ra­vin­nok­seen elä­män lei­pää.

Ant­ti Paa­na­nen

Ku­vi­tus­ku­va: H.H.