Eli­na Lu­mi­jär­vi

Ku­vat: Eli­na Lu­mi­jär­vel­tä ja Jo­han­na Lu­mi­jär­vel­tä

Mil­lais­ta se sit­ten oli, asu­mi­nen saa­res­sa, jos­ta oli hy­väl­lä ke­lil­lä nel­jä tun­tia me­ri­mat­kaa man­te­reel­le? Vuo­den 2011 ko­va­na tal­ve­na alus teki jäi­den se­as­sa mat­kaa vä­lis­tä kym­me­nen­kin tun­tia yh­teen suun­taan, vä­lil­lä pe­ruut­ta­en ja vauh­tia ot­ta­en.

Ih­meel­li­sin­tä oli se, et­tä per­heem­me elä­mä rau­hoit­tui vä­lit­tö­mäs­ti saa­reen muu­tet­tu­am­me. Ka­len­te­ri ei täyt­ty­nyt neu­vo­la- ja suu­hy­gie­nis­ti­a­jois­ta ei­kä van­hem­pai­nil­lois­ta ja -var­teis­ta. Ei ol­lut las­ten har­ras­tuk­siin kus­kaa­mi­sia, päi­vä­ker­ho­ja, py­hä­kou­lu­ja tai raa­mat­tu­luok­kia – niin hy­viä toi­min­ta­muo­to­ja kuin ne ovat­kin.

Ke­nel­lä­kään ei kii­ret­tä mi­hin­kään. Pait­si kau­pal­la oli vils­ket­tä nii­nä het­ki­nä, kun Kes­kon kuor­ma ha­et­tiin lai­val­ta kak­si ker­taa vii­kos­sa. Utös­tä ei läh­det­ty ihan pien­ten asi­oi­den ta­kia man­te­reel­le, el­lei se ol­lut ihan vält­tä­mä­tön­tä. Kun läh­det­tiin, hoi­det­tiin omia ja jos­kus mui­den­kin saa­re­lais­ten asi­oi­ta. Kou­lu­lais­ten ke­vät­ret­ken yh­tey­des­sä koko po­ruk­ka kävi suu­hy­gie­nis­tin vas­taa­no­tol­la.

Nau­tin saa­res­sa olos­ta niin val­ta­vas­ti, et­tä otin ta­vak­se­ni on­ni­tel­la it­se­ä­ni ai­na kun lai­va ir­to­si Utön lai­tu­ris­ta läh­te­äk­seen koh­ti Nau­vos­sa si­jait­se­vaa Pär­näis­ten sa­ta­maa ja sain it­se jää­dä lai­tu­ril­le. Tun­sin it­se­ni niin etuo­i­keu­te­tuk­si ja on­nel­li­sek­si sii­tä, et­tä mei­dän koti oli Utös­sä.

Lap­set kä­vi­vät kou­lua, jos­sa es­ka­ri­lai­nen saat­toi va­hin­gos­sa unoh­tua il­ta­päi­väk­si­kin luok­kaan, kun ku­kaan ei muis­ta­nut ajaa hän­tä ko­tiin ja tyt­tö viih­tyi. Kak­si van­hin­ta poi­kaa kävi ylä­kou­lua si­ten, et­tä mie­he­ni opet­ti hei­tä osit­tain ko­to­na, mut­ta he oli­vat ai­na puo­li päi­vää kou­lun ti­lois­sa. Jos­kus he oli­vat etäyh­tey­del­lä mu­ka­na Korp­poon kou­lul­la. Ko­keet he suo­rit­ti­vat saa­ren opet­ta­jan val­von­nas­sa, ja ne lä­he­tet­tiin sit­ten Korp­poo­seen ar­vi­oi­ta­vak­si.

Voi­maan­nut­ta­vin asia Utös­sä oli luon­to. Saim­me ol­la luon­non pa­no­raa­ma­kup­las­sa vuo­ro­kau­des­ta toi­seen. Utö oli lin­tu­bon­ga­rei­den pa­ra­tii­si. Po­jis­tam­me toi­sek­si van­hin, Pyry, so­lah­ti hei­dän jouk­koon­sa sil­lä seu­rauk­sel­la, et­tä op­pi ha­vain­noi­maan ja tun­te­maan val­ta­van mää­rän lin­tu­ja.

Ke­väi­sin muut­to­mat­kas­ta vä­sy­neet pik­ku­lin­nut oli­vat niin uu­pu­nei­ta pääs­tes­sään Utö­hön, et­tä an­toi­vat­pa mie­het jos­kus pu­na­rin­nal­le Coca-Co­laa, jot­ta sai­vat lin­nun vir­ko­a­maan. Pu­na­rin­nat oli­vat ko­vin ke­sy­jä ja saat­toi­vat is­tah­taa ken­gän­kär­jel­le tai kä­del­le. Tun­net­tu luon­to­toi­mit­ta­ja tul­kit­si asi­aa si­ten, et­tä Brit­tein­saa­ril­la asui mum­mo­ja, jot­ka ruok­ki­vat pu­na­rin­to­ja kä­des­tä ja lin­nut ei­vät sik­si aras­tel­leet ih­mi­siä.

Bon­ga­rei­den hom­ma oli ajoit­tain san­gen hu­mo­ris­tis­ta seu­rat­ta­vaa. Erään ker­ran pie­ni tyt­töm­me il­moit­ti Py­ryl­le, et­tä pi­hal­la on pink­ki kot­ta­rai­nen. Pyry nap­pa­si oi­tis lin­nus­ta ku­van, ja pian var­mis­tui, et­tä ky­sees­sä oli har­vi­nai­nen pu­na­kot­ta­rai­nen, joka oli ta­vat­tu Suo­mes­sa vii­mek­si 17 vuot­ta sit­ten.

Sana kii­ri no­pe­as­ti bon­ga­rei­den kes­kuu­des­sa, ja en­nen kuin päi­vä eh­ti il­taan, oli tak­si­ve­neel­lä ja Ei­vo­ril­la saa­pu­nut ka­sa­päin lin­tu­har­ras­ta­jia saa­reen. Oli­vat muu­ten niin kir­ja­va jouk­ko, et­tä eräs saa­re­lai­nen to­te­si, et­tä hei­dän tun­nis­ta­mi­seen­sa vas­ta lin­tu­kir­jaa tar­vit­tai­siin­kin. Pu­na­kot­ta­rai­nen py­syt­te­li het­ken pii­los­sa, mut­ta il­lan se tul­len il­mes­tyi pi­ha­pii­rim­me. Ei ol­lut Py­ryl­lä puu­tet­ta jää­te­lön tar­jo­a­jis­ta sinä il­ta­na.

Utö oli lap­sil­le ai­van ih­meel­li­nen maa­il­ma. Ihan pie­nim­piä lap­sia lu­kuun ot­ta­mat­ta koko saa­ri oli hei­dän leik­ki­kent­tä­nään. Toki oli paik­ko­ja, joi­hin ei saa­nut men­nä. Sel­lai­sia oli­vat yk­si­tyi­set lai­tu­rit ja lai­tu­rit yli­pää­tään, kos­ka jos niil­tä tip­pui, niin vet­tä oli ai­na pal­jon. Ete­lä­kär­jen kal­li­oil­la leik­ki­mi­nen oli kiel­let­tyä, kos­ka ne oli­vat pait­si jyr­kät myös niin liuk­kaat, et­tei siel­tä oli­si pääs­syt ylös. Me­ren voi­man ais­ti sii­nä mää­rin, et­tei sitä käy­nyt isom­mil­la ei­kä pie­nem­mil­lä mie­les­sä­kään uh­ma­ta.

Syys­myrs­kyil­lä meno oli niin hur­jaa, et­tä erää­nä il­ta­na kou­lul­ta pa­la­tes­sa saim­me puo­li­so­ni kans­sa pi­tää täy­sin voi­min vau­van vau­nuis­ta kiin­ni, et­tei­vät ne kaa­tu­neet. Ko­to­na jal­ko­jen al­la lat­tia tä­ri­si myrs­kyn voi­mas­ta. Ran­ta­kal­li­oil­le lyö­vät aal­lot oli­vat hur­jia. Kou­lus­sa op­pi­tun­nil­la opet­ta­ja vei lap­set kat­so­maan ko­vaa me­ren­käyn­tiä tur­val­li­ses­ta pai­kas­ta. Saa­ren van­huk­set käs­ki­vät lap­sia lait­ta­maan suu­ria ki­viä tas­kuun, jos he läh­ti­si­vät ul­koi­le­maan myrs­ky­sääl­lä. Sil­loin ei läh­ti­si len­toon ei­kä kaa­tui­si niin hel­pos­ti myrs­kyn voi­mas­ta.

Joka päi­vä pu­heis­sam­me oli jol­la­kin ta­voin mu­ka­na luon­to. Tuol­loin kah­dek­san­vuo­ti­as Frans-Ee­mil tuli ker­ran si­sään ja nos­ti kes­kel­le ruo­ka­pöy­tää mys­syn­sä, jon­ka suun hän oli tiu­kas­ti pu­ris­ta­nut kou­raan­sa. Poi­ka kuis­ka­si: ”Äi­ti, kato mitä tääl­lä on.” Mys­syn poh­jal­la oli pie­ni, muut­to­mat­kas­ta vä­sy­nyt hip­pi­äi­nen. Ai­van kä­sit­tä­mät­tö­mäl­tä tun­tui, et­tä mi­ten niin pie­ni lin­tu oli jak­sa­nut ylit­tää suu­ren me­ren. Mikä sen sai läh­te­mään koh­ti poh­jois­ta?

Blo­gin kol­mas ja sa­mal­la vii­mei­nen osa il­mes­tyy per­jan­tai­na 13.10.2023.