Yritin pitkään kirjoittaa aivan muusta aiheesta, mutta teksti ei vain edennyt. En saanut ajatuksiani minkäänlaiseen kasaan, vaan jokainen asia lenteli harmaan verhon takana.
Annoin tekstin odottaa, ja tein muita asioita välissä. Mikään ei oikein tuntunut miltään, väsytti ja teki mieli itkeä. Kun vielä suoraan huoneeni ikkunan edessä oleva puu kaadettiin, kyyneleet karkasivat ja ahdisti. Ennen niin rauhoittavan ja suojaisan vihreyden esittelevä ikkuna näyttikin nyt vain naapuritalot kovina ja elottomina. En enää voisi maata sängyssäni ikkunan alla ja katsella oksien tuudittavaa liikettä. Onneksi harmia helpotti hieman ajatus, että näkisin nyt paljon enemmän taivasta sängystäni ja huoneeni olisi valoisampi paikka.
Koska mikään tekeminen ei innostanut, lähdin ulos tarkoituksenani mennä metsään tuulettamaan päätä. Toivoin myös, että inspiraatio iskisi ulkoilmassa paremmin kuin sisällä. Harmaa olo kulki mukana, hidasti askelta, piti ilmeen väsyneenä. Haahuilin ajatuksissani erään tien päähän, josta lähtevää polkua lähdin tallustamaan. En ollut koskaan aiemmin kulkenut siellä, joten reitti tuntui pienen pieneltä seikkailulta.
Usein metsässä kävellessäni värkkään sormissani jotakin oksan tai kasvin osaa. Tällä kertaa matkalla tarttui mukaan jonkin putkikasvin kukinto, joka tuhoutui matkan edetessä. Vaikka vielä lievän flunssan takia jouduin kävelemään hyvin rauhassa, maisemien vaihdos tuntui hyvältä.
Kun yhdessä kohdassa sattui tuntumaan siltä, menin ja halasin pitkään yhtä mäntyä. Harvemmin puita tulee halattua, mutta nyt sen paikallaan pysyvä ja tukeva olemus toi turvaa.
Ajatuksenani ulos lähtiessä oli, että menisin johonkin metsään istumaan. Koska ensimmäisessä metsikössä ei ollut sopivaa paikkaa, menin pieneen, mutta suuria mäntyjä kasvavaan metsään. Kesän myrskyt olivat kaataneet metsästä useita puita, ja löysin yhden suuren männyn pötköttämässä maassa. Istuminen ei vielä rauhoittanut tarpeeksi, joten asetuin varovasti makaamaan punertavan rungon päälle.
Pään yläpuolella näkyi taivasta, koska komea makuualustani ei ollut enää esittelemässä oksiaan siellä. Puiden oksat huojuivat leppoisasti tuulessa ja pöllyttivät harmaita ajatuksia vaaleammiksi. Siinä rungolla maatessani sain päähäni kirjoittaa juuri tästä aiheesta. Siitä, miksi värit välillä häviävät auringon mukana.
Tänään oli luonnossakin harmaa päivä, taivas oli täynnä pilviä. Säähän voimakkaasti reagoiva mieleni mukautui pilviseen keliin ja ehkä osin siksi toi harmaan olon. Lisäksi syinä saattoivat olla flunssan tuoma väsymys ja hiljainen asunto.
Harmaa olo on kurja vieras. Sen saapumista ei koskaan voi ennakoida, vaan joskus se vain tulee lupia kysymättä. Välillä se tulee esimerkiksi ihanan sosiaalisen päivän jälkeen, jolloin haluaisi muistaa mukavat ihmiset ja tapahtumat. Harmaa olo kuitenkin muistuttaa vain siitä, etteivät ihmiset ole juuri silloin paikalla.
Tällaisina värittöminä päivinä yritän kuunnella energistä musiikkia tai lohduttavia Siionin lauluja, kuten tänään tein. Jossakin vaiheessa kuuntelin myös ihania kuoroteoksia, mutta ne vain itkettivät. Tuli niin kova ikävä laulamaan.
On uskomatonta, millaisia tunteita musiikki voikaan tuoda pintaan. Pääsin kuun alussa kuuntelemaan pieneen konserttiin sopraano- ja kitaraduoa. Hyvin pitkän livemusiikittoman ajan jälkeen oikea musiikki ravisteli herkkää mieltä ja tuntui sydämessä asti. Heti ensimmäiset sävelet saivat kyyneleet nousemaan silmiin ja ihokarvat pystyyn. Haikean kauniit sanat ja melodiat koskettivat niin, että itkin lähes koko konsertin. Sinäkin päivänä oli harmaa olo tainnut kiusata, ja musiikki toi taas värit takaisin. Mikä valtava lahja musiikki onkaan.
Yritän jatkossa muistaa harmaina päivinä lähteä ajoissa metsään, jottei olo menisi liian kurjaksi. Laitan tähän loppuun vielä pätkän vuosia sitten kirjoittamasta runostani. Toivottavasti se tuo väriä johonkin harmaaseen päivään.
Vaikka ikkunasi takana olisi sadepilvi
tai myrsky koputtaisi oveen,
voit kuitenkin muistaa hymyt ja rakkaasi
ja saada itsellesi todellisen päivänpaisteen ja poutasään.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys