Kah­la­sin lat­ti­al­la lo­ju­van ken­kä- ja vaa­te­me­ren läpi. Pu­rin pyyk­ki­vuor­ta. Lai­toin pyyk­ki­ko­net­ta pyö­ri­mään ties kuin­ka mo­nen­nen ker­ran. Ri­pus­tin kui­vu­maan, viik­ka­sin kaap­pei­hin. Sel­vit­te­lin sot­kua, sii­vo­sin tis­ke­jä, pyy­hin pöy­tiä. Ke­rä­sin lat­ti­al­ta le­lu­ja ja epä­mää­räi­siä vaa­te­myt­ty­jä. Val­mis­ta ei näyt­tä­nyt tu­le­van ja tun­tui, et­tei työ­ni nä­ky­nyt mis­sään.

Är­syt­ti ja tur­haut­ti. Mie­le­ni oli­si teh­nyt ka­ra­ta pit­käl­le len­kil­le. Tun­tui, et­tä loin ym­pä­ril­le­ni huo­noa il­ma­pii­riä, lap­sil­le­kin pu­huin tym­pe­ään sä­vyyn: mik­si tuo­kin on tuos­sa ja kuka tuon­kin tuo­hon toi? Yk­si lap­sis­ta­ni ky­syy: mik­si sinä olet tuol­lai­nen, ai­van är­syt­tä­vä?

Lap­se­ni ky­sy­mys py­säyt­tää mi­nut. To­si­aan, voin­han pu­hua ys­tä­väl­li­ses­ti­kin. He­kin aut­ta­vat mi­nua pa­rem­mal­la mie­lel­lä, kun pyy­dän hei­tä nä­tis­ti ka­ve­rik­se­ni.

Löy­dän it­se­ni myö­hem­min poh­ti­mis­ta omaa olo­a­ni. Olin var­mas­ti vä­sy­nyt, ja joku oma tar­pee­ni oli jää­nyt täyt­tä­mät­tä; eh­kä­pä juu­ri se oma ur­hei­lu­suo­ri­tus oli­si ol­lut pai­kal­laan.

Il­lal­la ko­ko­an pie­no­kai­si­a­ni sii­pie­ni suo­jaan ja peit­te­len hei­tä yö­vuo­teel­le. Jut­te­lem­me vie­lä päi­vän ta­pah­tu­mis­ta. Lap­set ovat mi­nul­le ar­mol­li­sia ja an­ta­vat heti kai­ken huo­no­tuu­li­suu­te­ni an­teek­si, kun jak­san sitä heil­tä ky­syä. – En minä ha­lua omal­la käy­tök­sel­lä­ni tuo­da ko­tiim­me huo­noa il­ma­pii­riä. Lu­em­me il­ta­ru­kouk­sen ja siu­naan hei­tä­kin.

Nap­paan vie­lä kir­jas­to­kas­sis­ta il­ta­lu­ke­mi­sek­si muu­ta­man sa­tu­kir­jan, jot­ka olem­me lai­nan­neet jo­kin päi­vä sit­ten. Sii­nä on pari Pek­ka Tö­pö­hän­tää, jot­ka lu­em­me.

Sit­ten on vie­lä yk­si kir­ja, jon­ka nimi on: Olet kaik­ke­ni (Kel­ly Con­roy.) Mie­les­tä­ni kir­ja on ku­vi­tuk­sel­taan ja teks­til­tään hy­vin kau­nis. Otan kir­jan kä­tee­ni ja näy­tän sen lap­sil­le­ni. Ker­ron heil­le, et­tä täs­sä kir­jas­sa seik­kai­lee äi­ti- ja lap­si­nor­su. Sa­non lap­sil­le­ni: nyt voit­te ku­vi­tel­la, et­tä täs­sä on äi­ti ja juu­ri sinä. Pyy­dän hei­tä ot­ta­maan kir­jan teks­tin ihan hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti. Ker­ron, et­tä tun­nen äi­ti­nä jo­kais­ta las­ta­ni koh­taan ihan sa­moin kuin tä­hän kir­jaan on kir­joi­tet­tu.

Äi­din rak­kaus las­ta koh­taan on hy­vin suu­ri, oi­ke­as­taan to­del­la suu­ri, ja sitä on toi­si­naan mah­do­ton­ta edes sa­noit­taa. Pi­dän kui­ten­kin tär­ke­ä­nä, et­tä lap­si tie­täi­si ja tun­ti­si ole­van­sa van­hem­mil­leen ra­kas ja tär­keä juu­ri oma­na it­se­nään.

Sit­ten alan lu­kea:

"Olet aa­mun au­rin­ko ja valo päi­vän jo­kai­sen.

Kas­vo­ja­si kat­sel­les­sa rak­kaus täyt­tää sy­dä­men.

Kans­sa­si on hyvä ol­la, vie­rel­lä­si va­el­taa.

Hoh­toa tuot ar­jen het­kiin, kai­kes­ta teet kau­niim­paa.

Tut­kit tark­kaan joka po­lun, löy­dät uut­ta yh­te­nään.

An­nat meil­le tar­koi­tuk­sen, sel­vän suun­nan elä­mään.

Olet kal­lein aar­tee­ni, kun pols­kut­te­let hy­myil­len.

Eteen­päin vie iloi­ses­ti rei­pas ryt­mi as­kel­ten.

Men­nei­syys on meis­sä läs­nä, sinä jat­kut tu­le­vaan.

Yh­tei­sis­tä lei­keis­täm­me ai­na hyvä mie­li jää.

Olet ra­kas, lap­si kul­ta.

Hel­läs­ti sua suo­je­len.

Olet täh­ti pie­ni ih­me, to­teu­tu­ma toi­vei­den.

Ta­ri­nat ja tuu­tu­lau­lut tah­don ja­kaa kans­sa­si.

Maa­il­ma­ni muu­tit täy­sin.

Olet mi­nun kaik­ke­ni."

Kun pää­sen sa­dus­sa lop­puun, kuu­len yh­den lap­se­ni suus­ta: "Kii­tos, äi­ti kun pu­huit mi­nus­ta niin kau­niis­ti." Sa­maan hen­gen­ve­toon kuu­len toi­ses­ta sän­gys­tä: "Ja mi­nus­ta."

Mi­nua lii­kut­taa las­te­ni vil­pi­tön ilo ja on­ni ja se, et­tä he to­del­la ot­ti­vat kir­jan teks­tin suo­raan it­sel­leen. Voi, mi­ten minä äi­ti­nä ai­na jak­sai­sin pu­hua heil­le kau­niis­ti, noil­le kal­leim­mil­le­ni aar­teil­le­ni.

Seu­raa­va­na päi­vä­nä olen ruo­ka­kau­pas­sa. Koh­taan siel­lä tu­tuk­si tul­leen työn­te­ki­jän. Hän huo­maa mi­nut, ter­veh­dim­me. Py­säh­dym­me vaih­ta­maan kuu­lu­mi­sia. Kes­kus­te­lum­me kään­tyy pian lap­siim­me, ja ker­ron hä­nel­le ei­li­ses­tä huo­nos­ta päi­väs­tä­ni ja tuos­ta il­ta­het­kes­tä, joka mi­nua lii­kut­ti. Hän sa­mais­tuu ti­lan­tee­see­ni ja lii­ku­tum­me yh­des­sä. Iloit­sem­me lap­sis­tam­me – mi­ten iha­nia he ovat­kaan! He tuo­vat tai­vaan lä­hel­le sekä päi­viim­me run­saas­ti rak­kaut­ta ja iloa. Pyy­him­me sil­mä­kul­mas­tam­me kyy­ne­leen; hän jat­kaa päi­vän töi­tään ja minä jat­kan ruo­ka­os­tok­si­a­ni.