Kir­joi­tan nyt en­sim­mäis­tä blo­gi­teks­ti­ä­ni. Mi­ten minä? – Sitä ih­met­te­len it­se­kin. Mut­ta voi­sin­ko aja­tel­la, et­tä Tai­vaan Isän kir­jaan on kaik­ki kir­joi­tet­tu, myös mi­nun teh­tä­vä­ni ja pol­ku­ni? Tä­mä­kin kir­joi­tus­teh­tä­vä.

On tam­mi­kuu ja uu­si vuo­si on al­ka­nut. Eh­kä (kui­ten­kin) voi­sim­me vie­lä kur­kis­taa hiuk­ka­sen vii­me vuo­tee­ni. Ju­ma­la siu­na­si, ja sain hä­nel­tä pal­jon hy­vää, en­nen kaik­kea hän piti mi­nua ja per­het­tä­ni lä­hel­lään.

Vii­me vuo­den alus­sa olin kurs­sil­la Ra­nu­an opis­tol­la. Kurs­sil­le oli tul­lut vuo­si­kurs­si­lai­sia vuo­sil­ta 1997–1998. Mei­tä oli kool­la iso jouk­ko. Ai­kaa yh­tei­ses­tä opis­to­vuo­des­ta oli ku­lu­nut jo pal­jon. Joi­ta­kin opis­to­lai­sia en ol­lut ta­van­nut tuon ajan jäl­keen.

Kurs­sil­le meno jän­nit­ti. Jän­ni­tys kui­ten­kin hel­pot­ti, kun saa­vuin opis­tol­le ja näin en­sim­mäi­siä opis­to­ka­ve­rei­ta­ni; mi­nut otet­tiin hy­vin läm­pi­mäs­ti vas­taan. Opis­to­lai­set näyt­ti­vät tu­tuil­ta. Oli mah­ta­vaa ko­koon­tua yh­teen, muis­tel­la men­nei­tä ja kuul­la mon­ta elä­män­ta­ri­naa, mi­ten elä­mä on it­se ku­ta­kin kul­jet­ta­nut.

Opis­to­vuo­si on ih­meel­li­nen. Ei ole ih­me et­tä opis­toa kut­su­taan opis­to­ko­dik­si, sil­lä tun­sim­me jäl­leen ole­vam­me kuin yh­tä per­het­tä. Olim­me kuin lin­nut, jot­ka ko­koon­tu­vat het­kek­si par­veen, ja py­räh­tä­vät sit­ten taas len­toon ku­kin omal­le ta­hol­leen. Läh­din kurs­sil­ta on­nel­li­se­na ja kii­tol­li­se­na yh­tei­ses­tä vii­kon­lo­pus­ta.

Puo­li­so­ni kans­sa olem­me saa­neet kul­kea jo hy­vän mat­kaa yh­des­sä. Vie­tim­me vii­me vuon­na ho­pe­a­hää­päi­vää. Tun­tui tär­ke­äl­tä juh­lis­taa yh­teis­tä mat­kaa. Pit­kään avi­o­liit­toon mah­tuu mo­nen­lai­sia päi­viä, niin ylä- kuin ala­mä­kiä. Koim­me, et­tä on hyvä py­säh­tyä avi­o­lii­ton ää­rel­le ja tut­kis­kel­la sitä. Ei ole it­ses­tään­sel­vyys, et­tä toi­nen kul­kee yhä rin­nal­la. Olem­me lu­van­neet toi­sil­lem­me ra­kas­taa ja ol­la us­kol­li­sia ai­na kuo­le­maan as­ti. Avi­o­liit­tom­me tar­vit­see edel­leen hoi­ta­mis­ta: yh­teis­tä ai­kaa, toi­sen kun­ni­oit­ta­mis­ta ja an­teek­si­an­ta­mus­ta.

Poh­dim­me puo­li­so­ni kans­sa, mi­ten juh­lis­taa ho­pe­a­hää­päi­vää. Voi­si­ko se ol­la mat­ka läm­pi­mään kah­des­taan, vai oli­si­ko kiva kut­sua lä­hei­siä kool­le? Eläm­me täyt­tä per­he-elä­mää, ja usein ai­na­kin minä so­si­aa­li­se­na ih­mi­se­nä kai­paan ys­tä­viä ja ai­kaa hei­dän kans­saan. Pää­dyim­me va­raa­maan juh­la­ti­lan ja kut­suim­me van­hem­pam­me, si­sa­ruk­set puo­li­soi­neen ja muu­ta­man ys­tä­vä­pa­ris­kun­nan pai­kal­le.

Il­las­ta tuli iha­na. Lap­sem­me esit­ti­vät meil­le kau­nis­ta oh­jel­maa, ja me muis­te­lim­me yh­teis­tä mat­kaam­me. Oli mu­ka­va py­säh­tyä myös elä­män kal­leim­man asi­an ää­rel­le isä­ni pi­tä­män har­tau­den myö­tä. Tätä il­taa on ol­lut ilo muis­tel­la jäl­ki­kä­teen yhä uu­del­leen.

Mui­ta­kin mie­leen­pai­nu­via ta­pah­tu­mia mah­tui men­nee­seen vuo­teen. Kä­vin kah­den tyt­tä­re­ni kans­sa Flo­ri­das­sa. Otim­me sin­ne äk­ki­läh­dön hur­jan no­pe­as­ti; täs­tä voi­sin­kin eh­kä ker­toa myö­hem­min li­sää. Saim­me ke­vät­tal­vel­la uu­den lap­sen­lap­sen, su­loi­sen tyt­tö­sen. Ke­säl­lä juh­lim­me poi­kam­me häi­tä. Nuo­rel­le pa­ril­le toi­vo­tim­me Tai­vaan Isän siu­naa­maa yh­teis­tä mat­kaa. On iha­na, kun nuo­ret sol­mi­vat avi­o­lii­ton ja luot­ta­vai­ses­ti läh­te­vät yh­tei­sel­le mat­kal­le Ju­ma­lan voi­maan tur­va­ten.

Tun­nen kii­tol­li­suut­ta kai­kes­ta ta­pah­tu­nees­ta ja mer­ki­tyk­sel­li­sis­tä koh­taa­mi­sis­ta. On iha­naa py­säh­tyä juu­ri kii­tol­li­suu­den ää­rel­le: mikä kaik­ki oli hy­vin ja mitä kaik­kea sain ko­kea. Koen tär­ke­äk­si py­säh­tyä ja näh­dä, et­tä useim­mi­ten elä­mä on hy­vää.

Jou­lu­kuun alus­sa sain vie­lä yl­lät­tä­en kut­sun tä­hän blo­gis­tin teh­tä­vään. Mi­nun piti miet­tiä asi­aa. Kä­vin pit­käl­lä len­kil­lä, jot­ta voi­sin aja­tel­la sel­ke­äs­ti. Pu­huin asi­as­ta lä­hei­sil­le­ni ja muu­ta­mal­le ys­tä­väl­le. He kan­nus­ti­vat ot­ta­maan haas­teen vas­taan, myös puo­li­so­ni roh­kai­si. Ko­e­tin vas­tus­tel­la, mut­ta pik­ku­hil­jaa mie­lee­ni al­koi put­kah­del­la aja­tuk­sia ja ide­oi­ta, mis­tä voi­sin kir­joit­taa.

Tun­sin kui­ten­kin myös pel­koa. Ol­ka­pääl­le­ni is­tah­ti joku kum­ma­jai­nen kuis­kut­te­le­maan, mitä kaik­kia vaa­ro­ja oli­si, jos ot­tai­sin teh­tä­vän vas­taan. Eni­ten mie­ti­tyt­ti blo­gin avoi­muus, tuo in­ter­ne­tin ih­meel­li­nen maa­il­ma ja se, osai­sin­ko ol­la tar­peek­si roh­kea ja avoin. Ai­ka­ni asi­aa poh­dit­tu­a­ni ja kes­kus­tel­tu­a­ni blo­gi­toi­mit­ta­jan kans­sa, ajat­te­lin, jos­ko kui­ten­kin roh­ke­nen yrit­tää.

Löy­dän psal­mis­ta loh­dul­li­set ja roh­kai­se­vat sa­nat:

"Si­nun sil­mä­si nä­ki­vät mi­nut jo idul­la­ni, si­nun kir­jaa­si on kaik­ki kir­joi­tet­tu. En­nen kuin olin elä­nyt päi­vää­kään, oli­vat kaik­ki päi­vä­ni jo luo­dut. Kuin­ka yli­ver­tai­sia ovat­kaan si­nun suun­ni­tel­ma­si, Ju­ma­la, kuin­ka val­ta­va on­kaan nii­den mää­rä! Jos yri­tän nii­tä las­kea, nii­tä on enem­män kuin hie­kan­jy­viä. Minä lo­pe­tan, mut­ta tie­dän: sinä olet kans­sa­ni.” (Ps. 139:13–18.)

Mi­nul­le on vie­lä tun­te­ma­ton blo­gis­tin tie – läh­det­kö sinä kans­sa­ni täl­le mat­kal­le? Toi­von, et­tä voi­sin tar­jo­ta si­nul­le iloa teks­teil­lä­ni.