JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Paik­ka­ni maa­il­mas­sa

14.1.2020 6.10

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420200114061000

Äi­ti, sinä olet mi­nua var­ten. Sinä olet mei­tä kaik­kia rak­kai­ta var­ten. Kol­me­vuo­ti­aan sa­nat kes­ken leik­kien py­säyt­tä­vät ja läm­mit­tä­vät. Niin olen, minä vas­taan. Ihan tei­tä kaik­kia rak­kai­ta var­ten. 

Puo­li­so­ni kans­sa käym­me kes­kus­te­lua, kuin­ka pal­jon per­heem­me elä­mäs­tä ha­lu­am­me näyt­tää nyt al­ka­van blo­gi­ni kaut­ta. Se ei ole ihan ta­val­lis­ta: kol­me vuot­ta sit­ten las­kin, et­tä pel­käs­tään sai­raa­la­päi­viä oli noin kym­me­nen vuo­den ajan­jak­sol­la ker­ty­nyt kah­den ja puo­len vuo­den ver­ran. Sen jäl­keen osas­toil­la on ku­lu­nut vie­lä usei­ta kuu­kau­sia li­sää. Pa­him­mil­laan mei­tä oli kol­me per­heen­jä­sen­tä yh­tä ai­kaa eri osas­toil­la, kah­des­sa eri kau­pun­gis­sa. 

Aloi­tin työ­u­ra­ni 16-vuo­ti­aa­na la­ji­tel­len pos­tia opis­ke­lu­jen ohel­la. Juu­ri en­nen tois­ta äi­tiys­lo­maa­ni val­mis­tuin eri­no­mai­sin pa­pe­rein mer­ko­no­mik­si. Sil­loin mi­kään ei en­nus­ta­nut, et­tä seu­raa­van 15 vuo­den ai­ka­na työ­ko­ke­mus­ta kart­tui­si vain sa­tun­nai­sia kuu­kau­sia siel­lä tääl­lä, ei­kä lain­kaan ko­ko­päi­väi­ses­tä työs­tä. 

Ai­na kun mah­dol­lis­ta, tar­tuin jo­hon­kin. Kä­ve­lin kiin­nos­ta­vaan paik­kaan ky­sy­mään, saan­ko tul­la “yh­dek­sän eu­ron töi­hin”. Ha­lu­sin py­syä osal­li­se­na yh­teis­kun­nas­sa, vaik­ka kai­ken ai­kaa sekä oma et­tä las­ten ter­veys sa­ne­li eh­dot. Eri­tyi­nen esi­koi­sem­me var­sin­kin.

Ker­ran soi­tin kau­pun­gin vir­ka­mie­hel­le, et­tä olen saa­nut työ­pai­kan, jos­ta mak­se­taan oi­ke­aa palk­kaa. Ker­roin myös ha­ke­nee­ni opis­ke­le­maan. Se ei ol­lut hä­nen mie­les­tään hyvä asia, kos­ka kau­pun­gil­la ei ol­lut tar­jo­ta esi­koi­sel­lem­me hoi­toa mi­nun työs­sä­käyn­ti­ni ajak­si. Pi­din pää­ni, ja ke­säk­si jär­jes­tyi ko­tiin hoi­ta­ja. Syk­syl­lä al­ka­neet sai­raan­hoi­ta­ja­o­pin­not piti kui­ten­kin kes­keyt­tää muu­ta­man vii­kon jäl­keen, kos­ka eri­tyis­lap­sel­le ei ol­lut il­ta­päi­vä­hoi­toa. Jäin ko­tiin. Ei ol­lut vaih­to­eh­toa.

Esi­koi­sem­me eli va­jaat kak­si­tois­ta vuot­ta, vii­mei­sen rei­lun vuo­den lä­hes ko­ko­naan eri sai­raa­lois­sa.

En­nen tuo­ta ai­kaa olin ol­lut hä­nen omais­hoi­ta­jan­sa, il­man sii­tä mak­set­ta­vaa kor­vaus­ta. Lai­tos­kier­tees­sä­kin tais­te­lin jat­ku­vas­ti lap­sen oi­keu­des­ta hoi­toon. Vas­ta vii­mei­set kuu­kau­det saa­toin huo­kais­ta hel­po­tuk­ses­ta. Sit­ten tu­li­kin suru, va­roit­ta­mat­ta, kun esi­koi­sem­me kuo­li. Ikään kuin pääl­lä ry­mis­syt uk­ko­nen oli­si ol­lut enää etäis­tä jy­ri­nää, mut­ta vie­lä vii­mei­nen sa­la­ma­nis­ku tu­hon­nut kai­ken. 

Su­rus­sa oli kui­ten­kin pal­jon va­pah­dus­ta. Huo­li lap­ses­ta oli pois­sa, ti­lal­la tie­to, et­tä hän on vih­doin tur­vas­sa, tal­lel­la tai­vaas­sa. Elä­mä ta­saan­tui jok­si­kin ai­kaa. Tuli iha­na va­lo­pil­kah­dus, tie­to uu­des­ta vau­vas­ta. Mut­ta en­nen kuin en­sim­mäi­nen kol­man­nes ras­kau­des­ta oli ta­ka­na, olin jäl­leen sai­raus­lo­mal­la. Ma­ka­sin 22 viik­koa he­rä­ten joka aa­mu kii­tol­li­se­na sii­tä, et­tä vau­va on yhä koh­dus­sa. 

Vau­van syn­nyt­tyä las­ten fyy­si­set vai­vat ja esi­koi­sen elä­män ai­heut­ta­mat trau­mat al­koi­vat vaa­tia huo­mi­o­ta. Toi­nen vai­kea ras­kaus päät­tyi kol­man­nen pik­ku­kes­ko­sen syn­ty­mään. To­tuin sii­hen, et­tä ka­len­te­ri täyt­tyi pa­la­ve­reis­ta ja lää­kä­ri­a­jois­ta. Vii­me maa­lis­kuun lo­pus­sa las­kin, et­tä al­ku­vuo­del­le oli ker­ty­nyt noin 90 eri­lais­ta käyn­ti­ai­kaa, 7–10 joka vii­kol­le. Olin van­hem­pain­va­paal­la, jäin ko­ti­hoi­don­tu­el­le. Sa­maan ai­kaan olin myös omais­hoi­ta­ja kah­del­le kou­lu­lai­sel­le, il­man tu­kea, vaik­ka he oli­vat har­voin edes kou­lus­sa ko­ko­nais­ta päi­vää. Mies hoi­ti elan­non hank­ki­mi­sen.

Luin po­lii­tik­ko­jen kan­na­not­to­ja sii­tä, mi­ten ko­ti­äi­dit pi­täi­si saa­da töi­hin, mi­ten pit­kä­ai­kais­työt­tö­mät ei­vät edes yri­tä. Hei­tä pi­tää ak­ti­voi­da, pa­tis­tel­la ke­pin avul­la. Tun­sin kat­ke­ruu­den hii­pi­vän si­sim­pää­ni. Tie­sin it­se to­del­li­sen ti­lan­teen, mut­ta ti­las­tois­sa olin ai­na kuu­lu­nut jom­paan­kum­paan tai mo­lem­piin par­jat­tui­hin ryh­miin. Tie­sin yh­teis­kun­nan tur­va­verk­ko­jen am­mot­ta­vat au­kot ja sen, et­tä vi­ra­no­mai­set ei­vät ai­na koh­te­le ih­mi­siä oi­keu­den­mu­kai­ses­ti, sil­lä by­rok­ra­tia on jäyk­kää ei­kä tai­vu poik­keus­ti­lan­tei­siin.

Ko­ti­töi­tä teh­des­sä­ni, au­toa aja­es­sa­ni, jos­kus har­voin len­kil­le pääs­tes­sä­ni kuun­te­lin Ylen Aree­nas­ta ään­tä, joka pit­kis­sä mo­no­lo­geis­sa poh­dis­ke­li lu­mo­a­vas­ti pol­veil­len. Koin, et­tä hän kuu­lui toi­sen ää­ri­pään mar­gi­naa­liin: var­sin ter­ve, erit­täin hy­vin toi­meen­tu­le­va, ää­nen­sä hel­pos­ti kuu­lu­viin saa­va mies. Tun­tui, et­tä meil­lä ei ol­lut mi­tään yh­teis­tä. Ajat­te­lul­tam­me­kin olim­me hy­vin eri­lai­sia, mut­ta jo­tain ta­pah­tui: tun­ti tun­nil­ta mies pa­laut­ti oma­nar­von­tun­to­ni. Jo­kai­ses­sa jak­sos­sa tun­tui ole­van jo­kin lau­se, jos­sa hän ot­ti huo­mi­oon juu­ri mi­nut. Tun­nus­ti ko­to­na te­ke­mä­ni työn ar­von, piti ään­tä puo­les­ta­ni – ja sa­maan ai­kaan ai­na ihan pik­kui­sen tuup­pa­si. 

Ta­ju­sin ol­lee­ni pit­käl­lä uh­riu­tu­mi­sen po­lul­la, joka ei joh­da osal­li­suu­teen, vaan syr­jään. Aloin muis­taa, et­tä mi­nul­la on lah­jo­ja, joi­ta voin käyt­tää nyt­kin. Et­tä voin teh­dä asi­oi­ta, jot­ka edis­tä­vät pai­kan löy­ty­mis­tä yh­teis­kun­nas­ta. Otin tie­to­ko­neen sy­lii­ni ai­na kun eh­din ja aloin kir­joit­taa muul­loin­kin kuin sil­loin, kun tar­vit­tiin ru­noa, lau­lua tai muu­ta pien­tä. Loin it­sel­le­ni ta­voit­tei­ta, ja aloin saa­vut­taa nii­tä. Useim­mi­ten öi­sin, kun talo oli hil­jai­nen, mut­ta se­kään ei vie­nyt voi­mi­a­ni. Päin­vas­toin olin pal­jon iloi­sem­pi, enem­män läs­nä lap­sil­le­ni, jär­jes­tel­mäl­li­sem­pi. Koti oli siis­tim­pi ja ar­ki tun­tui ke­vy­em­mäl­tä. 

Ai­em­min in­ho­sin sa­naa voi­maan­tu­mi­nen. Nyt elin sen to­dek­si. Olin yh­täk­kiä minä, en pel­käs­tään äi­ti ja omais­hoi­ta­ja. Se, et­tä mi­nua tar­vit­tiin kai­ken ai­kaa, ei tun­tu­nut­kaan enää ras­kaal­ta. Olin koko ajan pi­tä­nyt pää­ni pys­tys­sä, tun­te­nut it­se oman työ­ni mer­ki­tyk­sen ja ar­von, mut­ta an­ta­nut jul­ki­sen kes­kus­te­lun kyl­vää it­see­ni epäi­lyk­sen sie­me­niä. Se oli hy­vin ku­lut­ta­vaa, kat­ke­roit­ta­vaa. Tai­vaan Isä­kin tun­tui mo­nes­ti ole­van kuu­ro ja so­kea, kun mei­dän per­heem­me oli ky­sees­sä. 

Nyt kir­joi­tan, pu­non ta­ri­noi­ta, us­kal­lan yrit­tää. Tämä blogi on yk­si esi­merk­ki sii­tä. Olen päät­tä­nyt ko­keil­la, kuin­ka pit­käl­le sii­pe­ni kan­ta­vat, täyt­ty­vät­kö lap­suu­den unel­mat. Ja sii­tä huo­li­mat­ta al­ku­lau­se on edel­leen tot­ta. Minä olen pien­tä kol­me­vuo­ti­as­ta ja koko per­het­tä­ni var­ten. Ja näen, et­tei tai­vaan Isä ole unoh­ta­nut. Hän­hän on an­ta­nut mi­nul­le rop­pa­kau­pal­la eväi­tä tä­hän.

Paula-MaariaItäniemi
35 vuotta, seitsemän lasta – yksi männyn juurelle lepoon laskettuna, kuusi lähellä, ilona ja tarkoituksena. Elän jyväskyläläisen kotiäidin ja omaishoitajan arkea, jonka keskeltä karkaan kuoroharjoituksiin. Siellä laulan itseni keveäksi väsymyksestä, huolista ja tarvitsevista katseista. Pari tärkeää tuntia, ja jaksan taas. Ja kun puoliso palaa töistä, sydämeni läikehtii kiitollisuudesta. Tässä on minun paikkani, jossa on hyvä olla. Minulle voi kirjoittaa: pauria.itaniemi@gmail.com.
11.8.2020

Joka heik­koa sor­taa, her­jaa hä­nen Luo­jaan­sa, joka Luo­jaa kun­ni­oit­taa, ar­mah­taa köy­hää. Sa­nanl. 14:31

Viikon kysymys