Mitä ym­mär­si pie­ni poi­ka, kun isä ei su­vi­seu­ra­vii­kon maa­nan­tai­aa­mu­na läh­te­nyt­kään vau­nua ha­ke­maan? Kou­lu­lai­sel­ta tuli it­ku: "Ei­kö me pääs­tä­kään su­vi­seu­roi­hin?" Isän sy­dän oli py­säh­ty­nyt ja el­vy­tys kes­tä­nyt pit­kään.

Mitä koki nuo­ri, mur­ro­si­käi­nen, kou­lu­lai­nen, pie­ni poi­ka, kun kävi teho-osas­tol­la? Isä oli lait­teis­sa ta­jut­to­ma­na.

Naa­pu­rin ja ys­tä­vien avul­la lap­set pää­si­vät su­vi­seu­roi­hin. Oli­han siel­lä ol­lut krii­si­lei­ri ja to­ti­sia lap­sia. äi­ti jäi val­mis­tau­tu­maan pa­him­paan, toi­voa ei an­net­tu.

Tai­vaan Isän tah­to oli, et­tä isä pa­la­si elä­mään, mut­ta ei enää sa­man­lai­se­na. Sa­no­ja ja muis­tia ei ol­lut. Sai­raa­la tuli tu­tuk­si myös pie­nel­le po­jal­le. Naa­pu­ri­pe­dis­sä oli mu­ka­va Juk­ka-setä, hän jut­te­li lap­sil­le ja an­toi Si­su­ja. Yk­si peh­mo­e­läin­kin ni­met­tiin hä­nen mu­kaan­sa.

Elä­mä jat­kui: oli ka­ve­rei­ta, ker­hoa, kou­lua, har­ras­tuk­sia, ja lau­an­tai­sin sai­raa­la­käyn­ti isän luo­na. Kou­lun jou­lu­juh­lis­sa äi­din sy­dän­tä ki­vis­ti. Mu­siik­ki­o­pis­ton ma­ti­ne­as­sa pie­ni tyt­tö soit­ti Al­bi­no­nin Ada­gi­on isol­la mus­tal­la flyy­ge­lil­lä, ja äi­ti ajat­te­li, et­tä oli­si­pa isä­kin saa­nut ol­la kat­so­mas­sa. Vie­rei­sel­lä ri­vil­lä is­tui toi­nen per­he, jol­la oli mum­mut ja pa­pat mu­ka­na.

Psy­ko­lo­gi oli sa­no­nut äi­dil­le, et­tä lap­set so­peu­tu­vat ja sel­vi­ä­vät; riit­tää, et­tä on yk­si­kin ai­kui­nen huo­leh­ti­mas­sa. Aluk­si ko­din­hoi­ta­ja piti pe­rus­tar­peet kun­nos­sa: oli ruo­kaa, tuo­ret­ta pul­laa, sy­liä ja puh­taat vaat­teet pääl­le.

äi­dil­le tuli tar­ve pi­tää lap­sil­la kaik­ki en­nal­laan. Su­vi­seu­roi­hin läh­det­tiin seu­raa­va­na vuon­na koko po­ru­kal­la. Ta­ka­pen­kil­tä kuu­lui ai­na niin sy­käh­dyt­tä­vä kil­pa: "Kuka nä­kee eka­na ison tel­tan." Ja lap­sia hä­vet­ti, kun äi­ti ei suos­tu­nut aja­maan au­ton ja vau­nun yh­dis­tel­mää pai­kal­leen, vaan hyp­pä­si kus­kin pai­kal­ta ja pyy­si lii­ken­tee­noh­jaa­jia veks­laa­maan yh­dis­tel­män oi­ke­aan paik­kaan. Hu­vi­puis­to­ret­ket ja pie­net lo­mat ym­pä­ri Suo­mea yri­tet­tiin jär­jes­tää joka kesä. En­ke­lei­tä niil­le au­to­mat­koil­le tar­vit­tiin.

Kou­lu­lai­sis­ta kas­voi opis­ke­li­joi­ta, ja äi­ti huo­kai­si, et­tä kun­pa lap­sis­ta jo­kai­nen vie­lä sai­si am­ma­tin ja työ­pai­kan. Se tun­tui kau­kai­sel­ta unel­mal­ta sil­loin.

Tänä ke­vää­nä pie­ni poi­ka on val­mis­tu­nut am­ma­tiin, ol­lut ke­sä­töis­sä ja on läh­te­mäs­sä ar­mei­jaan – ai­van sa­moin kuin iso­vel­jen­sä 15 vuot­ta sit­ten isän sai­ras­tu­es­sa.

Su­vi­seu­ra­vii­kol­la hän sai yh­des­sä vel­jien­sä kans­sa kan­taa isän ark­kua vii­mei­sel­le mat­kal­le hau­dan le­poon. Vii­mei­se­nä il­ta­na isä kat­soi nuo­rim­pia poi­ki­aan sil­miin ja hy­myi­li kuin ter­vee­nä.

Nuo­ri poi­ka sa­noi äi­dil­le ke­vääl­lä, et­tei tun­ne isään­sä, kun ku­kaan ei ole pu­hu­nut. Se oli kuin is­ku sy­dä­men al­le – so­per­te­lin vas­tauk­sek­si jo­tain, et­tä asia on meil­le kai­kil­le niin ki­peä.

Nyt isäs­tä on pu­hut­tu ja hän­tä on muis­tel­tu. Kos­ka sa­no­ja ei ai­na ole, lä­he­te­tään kän­ny­käl­lä ku­via va­lo­ku­vis­ta, elä­mäs­tä en­nen sai­raut­ta. Myös mui­den ih­mis­ten ker­to­mat muis­tot isäs­tä ovat lap­sil­le ar­vok­kai­ta ra­ken­nu­sai­nei­ta.

Pie­ni poi­ka on kas­va­mas­sa mie­hek­si. Isän kat­se ol­koon vii­toit­ta­mas­sa tie­tä elä­män hal­ki tai­vaan ko­tia koh­ti.

Tyt­ti Hauk­ka­la