Ma­ti­as Lah­ti

Len­keil­lä ja mar­ja­reis­suil­la kul­jen pal­jon pik­ku­tei­tä. Viih­dyn niil­lä ja nau­tin vuo­den kier­to­ku­lun seu­raa­mi­ses­ta pien­ta­rei­den kas­vus­tois­sa. Toi­si­naan tie­u­ra kul­kee kiu­sal­li­ses­ti jon­kun pi­ha­pii­rin läpi. Jos­kus otan tu­ke­van etu­ke­non ja ki­pai­sen eteen­päin mah­dol­li­sim­man ri­pe­äs­ti, jos­kus kier­rän ra­ken­nuk­set met­sän tai pel­to­jen kaut­ta.

Pi­ho­jen läpi kul­ke­vat tie­u­rat nou­dat­ta­vat van­ho­ja reit­te­jä. En­nen oli ta­val­lis­ta, et­tä tiet pyyh­ki­vät ra­ken­nus­ten sei­niä, joko pi­ha­pii­rin sisä- tai ul­ko­puo­lel­ta. Teil­lä kul­ki­jat ja pi­ha­pii­rien asuk­kaat tun­si­vat usein toi­sen­sa, ja tie­lii­ken­teen seu­raa­mi­nen toi vaih­te­lua elä­mään. Kul­ki­jat saat­toi­vat ohi­kul­ku­mat­kal­la pii­pah­taa ta­lois­sa vaih­ta­mas­sa kuu­lu­mi­sia. Ar­ki­as­ka­rei­ta voi­tiin jat­kaa vie­rai­den­kin pai­kal­la ol­len tai yh­tä hy­vin niis­tä sopi pi­tää pie­ni tau­ko kah­vi­ku­pin ää­rel­lä. Ta­poi­hin kuu­lui, et­tä tun­te­ma­ton­kin kul­ki­ja sai ka­ton pään­sä pääl­le yön seu­duk­si. Ko­ti­rau­han kä­si­te ym­mär­ret­tiin eri ta­val­la kuin ny­kyi­sin. Ta­lot ja pi­ha­pii­rit ei­vät ol­leet luon­teel­taan sul­jet­tu­ja yk­si­köi­tä vaan avoi­mia, hen­git­tä­viä elä­män­pii­re­jä, joi­den ra­jat ei­vät ol­leet niin tark­kaan jä­sen­ty­nei­tä.

Tei­den siir­ty­mi­seen kau­em­mas asu­muk­sis­ta on mon­ta syy­tä, jois­ta tär­keim­piä lie­ne­vät ajo­no­peuk­sien kas­vu ja me­lu­hait­to­jen li­sään­ty­mi­nen. Sa­mal­la ke­hi­tys ku­vaa ih­mis­ten elä­mien yk­si­tyis­ty­mis­tä. Moni ko­kee voi­ma­kas­ta tar­vet­ta ”asua rau­has­sa”, ja aja­tus ih­mi­sis­tä kul­ke­mas­sa ko­din ik­ku­nan al­ta tun­tuu epä­miel­lyt­tä­väl­tä. Aja­tus­kin kaa­voit­ta­mi­ses­ta niin, et­tä tiet kul­ki­si­vat pi­ho­jen läpi, on mah­do­ton. Kär­jis­tä­en voi­si sa­noa, et­tä en­nen tiet kul­ki­vat ih­mis­ten luok­se, nyt ne me­ne­vät ohi.

Spon­taa­nit ky­läi­lyt ovat suu­rel­ta osin his­to­ri­aa. Ky­lä­tei­den var­sil­la ko­et­tu so­si­aa­li­suus on kor­vau­tu­nut tie­don val­ta­teil­lä, jot­ka kul­ke­vat äly­lait­tees­ta toi­seen. Voi­daan väit­tää, et­tä tek­no­lo­gia on li­sän­nyt so­si­aa­li­suut­ta, mut­ta ar­ki­ko­ke­mus ker­too tois­ta. Yh­tä­lö on eri­koi­nen: sa­mal­la kun ky­läi­lyyn ei tun­nu ole­van ai­kaa ja naa­pu­rit tus­kin tun­te­vat toi­si­aan, saa­tam­me viet­tää päi­väs­sä tun­ti­kau­sia seu­ra­ten pu­he­li­mes­ta tois­tem­me elä­miä.

Pu­he­li­men se­lai­luun ei si­säl­ly vel­voi­tet­ta ken­ties ku­lut­ta­vak­si ko­e­tus­ta kas­vok­kai­ses­ta vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta. So­si­aa­li­sen me­di­an alus­tat tar­jo­a­vat kui­ten­kin näh­tä­väk­sem­me ih­mi­sis­tä ja elä­mäs­tä vain ka­pe­an sii­vun. Kas­vok­kais­ten koh­taa­mis­ten vaih­tu­mi­nen so­si­aa­li­sen me­di­an ”so­si­aa­li­suu­teen” on su­kua mo­ni­puo­lis­ten met­sien köyh­ty­mi­sel­le puu­pel­loik­si ja pol­vei­le­vien ky­lä­tei­den vaih­tu­mi­sel­le anee­mi­siin val­ta­tei­hin.

Mitä enem­män asi­aa ajat­te­lee, sitä mie­let­tö­mäm­mäl­tä se näyt­tää. Ha­lu­am­me­ko va­paa­eh­toi­ses­ti vaih­taa ai­don, mo­ni­puo­li­sen so­si­aa­li­sen elä­män sen yh­teen, usein vää­ris­ty­nee­seen hei­jas­tus­pin­taan? On tun­nus­tet­ta­va, et­tä äly­pu­he­lin on mei­tä älyk­kääm­pi. Sik­si mei­dän kan­nat­taa ol­la sitä vii­saam­pia ja ra­joit­taa sen käyt­töä – tar­vit­ta­es­sa me­kaa­ni­ses­ti.

Mei­dän ohit­sem­me kul­ke­va tie me­nee pa­rin met­rin pääs­tä sau­nan nur­kal­ta. Jos kul­jet ohi, poik­kea pi­haan. Ju­tel­laan!