Us­ko­vais­ten nuor­ten kes­kel­lä elää vah­va­na il­ta­ky­lä­pe­rin­ne. Sana ky­lä­pai­kas­ta kii­rii, ja kimp­pa­kyy­dit kul­jet­ta­vat kau­pan kaut­ta pe­ril­le. Il­ta­ky­lä­käm­pän si­jain­nin voi pää­tel­lä esi­mer­kik­si täy­des­tä park­ki­pai­kas­ta, rap­pu­käy­tä­vään kan­tau­tu­vas­ta pu­heen­so­ri­nas­ta ja ko­vil­la pak­ka­sil­la huur­tei­sis­ta ik­ku­nois­ta.

Useim­mi­ten oven avau­tu­es­sa tör­mään ka­saan eri­ko­koi­sia ken­kiä. Ne an­ta­vat viit­tei­tä ih­mis­ten mää­räs­tä en­nen kuin as­tun pe­rem­mäl­le. Joi­den­kin ken­gät op­pii tun­nis­ta­maan – nii­den va­ki­o­kul­ki­joi­den. Ter­veh­dys­ten jäl­keen kat­se kier­tää is­tui­mia ja lat­ti­aa – pi­tää miet­tiä, mil­le ne­li­öl­le mah­tui­si is­tu­maan. Jos­kus on pie­nem­piä ky­liä, jois­sa kai­kil­le riit­tää is­tui­mia. Mu­ka­vaa on, et­tä pie­nes­sä po­ru­kas­sa syn­tyy usein sy­väl­li­siä kes­kus­te­lu­ja.

Kun olen aset­tu­nut omal­le pai­kal­le­ni, on mu­ka­va koh­da­ta tut­tu­ja kat­sei­ta ja jos­kus uu­si­a­kin. Mi­nul­le on mer­ki­tyk­sel­lis­tä se, et­tä kah­vit­te­lun ja pe­lai­lun lo­mas­sa ai­dos­ti py­säh­dy­tään kuu­lu­mis­ten ää­rel­le. Hyvä on pu­hua myös us­kos­ta, ja­kaa po­ru­kal­la aja­tuk­sia elä­män tär­keim­mis­tä asi­ois­ta. Se on sel­lais­ta ver­tais­tu­kea.

Toi­voi­sin, et­tä us­ko­na­si­ois­ta pu­hut­tai­siin use­am­min­kin. Tun­tuu tur­val­li­sel­ta kuul­la aja­tuk­sia, jot­ka roh­kai­se­vat omaa us­koa. Mut­ta pa­kot­ta­mal­la ei syn­ny kes­kus­te­lua – tar­vi­taan oi­ke­an­lai­nen ti­lan­ne, avoi­mia kes­kus­te­li­joi­ta, roh­keut­ta ja kiin­nos­tus­ta pu­hua us­kos­ta. Jos­kus us­kon vah­vis­tuk­sek­si riit­tää se, et­tä nä­kee ym­pä­ril­lään mui­ta­kin us­ko­vai­sia nuo­ria. Hei­tä, jot­ka ha­lu­a­vat käy­dä seu­rois­sa ja elää niin kuin us­ko­vat. Sil­loin, kun oma us­ko tun­tuu hei­kol­ta, tu­lee halu ha­keu­tua us­ko­vais­ten jou­kon kes­kel­le. Sii­nä on hyvä ol­la.

Par­haim­mil­laan il­ta­ky­lis­sä syn­tyy an­toi­sia kes­kus­te­lu­ja, joi­ta käy­des­sä us­kon pää­mää­rä saa kirk­kaam­man sä­vyn. Toi­sil­ta saa myös vas­tauk­sia omiin ky­sy­myk­siin – ope­tel­laan yh­des­sä us­ko­naak­ko­sia. Kai­kis­ta pa­ras­ta on läh­teä siel­tä a-kir­jai­mes­ta: et­tä us­ko­taan yk­sin­ker­tai­ses­ti, ar­mon voi­mal­la. Niin kuin ol­tai­siin ai­na eka­luok­ka­lai­sia, joi­den tar­vit­see tu­keu­tua toi­siin­sa. Us­ko­na­si­ois­sa mei­dän ei tar­vit­se­kaan pääs­tä en­sim­mäi­sel­tä luo­kal­ta toi­sel­le. Riit­tää, et­tä elää ja us­koo sa­mal­la ta­val­la – us­koa suo­je­le­via rak­kau­den neu­vo­ja kuun­nel­len.

Ju­ma­lan voi­mal­la ja mat­ka­ys­tä­vien tu­el­la voi­vat as­ke­leet tai­vas­tiel­lä tun­tua ajoit­tain höy­he­nen­ke­veil­tä ja oma paik­ka us­ko­vai­se­na maa­il­mas­sa tur­val­li­sel­ta, rak­kau­des­sa elä­mi­sel­tä. Ilon ke­ven­tä­mis­sä as­ke­lis­sa on help­po tart­tua mat­ka­ys­tä­vän kä­teen – py­sy­tään täs­sä, täs­sä on hyvä ol­la.

Ma­riel­la Krei­vi