Iloi­taan het­kis­tä. Ol­laan vaan. Kah­vi­tel­laan ja seu­ra­taan ik­ku­nas­ta nä­ky­vää kau­pun­ki­lai­se­lä­mää.

Tun­tuu, et­tä kaik­ki on hy­vin juu­ri täs­sä het­kes­sä. Au­rin­ko pais­taa ja ke­sä­seu­ra­ra­dio läm­mit­tää miel­tä.

Kat­son rin­nal­la kul­ke­vaa ys­tä­vää. Hän näyt­tää iloi­sel­ta, ja hymy tart­tuu myös mi­nuun. Pää­tän kui­ten­kin ky­syä, mi­ten hä­nel­lä me­nee. Ys­tä­vän tun­tien saan odot­ta­ma­ni vas­tauk­sen: "Ihan hy­vin".

It­se­kin olen tot­tu­nut tuo­ta il­mai­sua käyt­tä­mään, sil­lä en ole kos­kaan ol­lut ko­vin­kaan hyvä pu­hu­maan asi­ois­ta­ni, ja ky­sy­mys on help­po tuol­la ta­voin si­vuut­taa. Olen jos­kus miet­ti­nyt, et­tä osaa­ko ku­kaan edes ky­see­na­lais­taa vas­taus­ta­ni, jos kaik­ki näyt­tää ul­koi­ses­ti hy­väl­tä.

Tie­dän, et­tei kaik­ki voi vaan ai­na ol­la ihan hy­vin. Us­kal­lan väit­tää, et­tä meil­lä jo­kai­sel­la on var­mas­ti elä­mäs­sä nii­tä ki­pei­tä het­kiä, jol­loin tun­tuu, et­tä elä­mä on kaik­kea muu­ta kun ihan hy­vää.

Täl­lä ker­taa olen päät­tä­nyt et­ten tyy­dy ys­tä­vä­ni vas­tauk­seen. Täl­lä ker­taa pää­tän ky­syä hä­nel­tä li­sää, vaik­ka oli­si eh­kä sekä mi­nun et­tä ys­tä­vä­ni kan­nal­ta hel­pom­paa, jos jät­täi­sin asi­an sii­hen.

En an­na pe­rik­si, ja huo­maan pik­ku hil­jaa pää­se­vä­ni ys­tä­vä­ni hy­myn taak­se. Siel­tä al­kaa nous­ta mel­ko ki­pei­tä­kin asi­oi­ta. Ha­lu­an kuul­la ne kät­ke­tyt aja­tuk­set ja ol­la hä­nen rin­nal­laan. Kat­son tois­ta, hä­nen val­loit­ta­va hy­myn­sä al­kaa mu­ser­tua, kun vies­tin hä­nel­le: "Vaik­ka avaat sy­dä­me­si, py­syn täs­sä vie­rel­lä­si."

Syn­tyy hyvä kes­kus­te­lu. Saam­me vie­lä lo­puk­si siu­na­ta toi­si­am­me evan­ke­liu­mil­la, ja hymy nou­see taas mei­dän mo­lem­pien kas­voil­le, mut­ta täl­lä ker­taa en­tis­tä kirk­kaam­pa­na.

Ha­lu­ai­sin sa­noa: koh­da­taan toi­sem­me ko­ko­nai­se­na. Py­säh­dy­tään to­del­lis­ten kuu­lu­mis­ten ää­rel­le ja py­sy­tään rin­nal­la niin iloi­si­na kuin vai­kei­na­kin het­ki­nä.

Ni­mi­merk­ki Koh­da­taan ko­ko­nai­si­na