Ant­ti Ha­lo­nen

Kun olin sa­ha­pu­kin kor­kui­nen pik­ku­vii­ka­ri, maa­il­man­ku­va­ni oli lä­him­pien ikä­to­ve­rie­ni ta­paan voi­mak­kaas­ti san­ka­ruut­ta ihan­noi­vaa. Kos­ka mi­nus­ta it­ses­tä­ni ei ol­lut kul­ta­mi­ta­lis­tik­si sen enem­pää telt­ta­pai­nis­sa kuin lep­pä­kei­hääs­sä­kään, san­ka­ruu­den ja san­ka­rei­den tun­nis­ta­mi­nen ta­va­no­mais­ten tal­lus­ta­jien jou­kos­ta oli mi­nun aree­naa­ni. Siel­lä rik­kaan mie­li­ku­vi­tuk­sen syn­ty­mä­lah­jak­seen saa­nut pik­ku­poi­ka sai lois­taa enem­män kuin ku­kaan muu.

Heti lu­ke­maan opit­tu­a­ni aloin pon­nis­tel­la kir­jal­li­suu­den por­tai­ta koh­ti ai­kui­suut­ta. Aloi­tin Aku An­kois­ta ja Hiek­ka­lan lap­sis­ta, mut­ta niis­tä puut­tui jo­tain – san­ka­ril­li­set esi­ku­vat. Kun lo­pul­ta pää­sin tu­tus­tu­maan var­si­nai­seen san­ka­rei­den maa­il­man, se oli me­noa! Pel­käs­tään Tex Wil­le­rin he­vo­ses­sa oli enem­män ka­ris­maa kuin Pek­ka Tö­pö­hän­näs­sä, Mato Ma­ta­las­sa ja Pupu Tu­pu­nas­sa yh­teen­sä. Tai­sin pu­hua koh­ta­lai­sen su­ju­vas­ti sekä des­pe­ra­do­es­pan­jaa et­tä al­ku­a­suk­kai­den kiel­tä jo en­nen kuin aloi­tin kou­lu­tie­ni.

Var­sin no­pe­as­ti tu­lin sii­hen tu­lok­seen, et­tä ko­vim­pia jät­kiä oli­vat Tex, Tar­zan ja Mus­ta­naa­mio. Vie­tin häm­men­tä­vän suu­ren osan lap­suu­des­ta­ni poh­tien, kuka heis­tä mah­tai­si pär­jä­tä par­hai­ten, jos hei­dät pan­tai­siin tais­te­le­maan kes­ke­nään. Te­räs­mies, Hä­mä­häk­ki­mies ja Bat­man puo­les­taan oli­vat hö­pö­uk­ko­ja. He sai­vat rau­has­sa seik­kail­la luok­ka­to­ve­rei­de­ni vi­de­o­ka­se­teil­la. Olin täy­del­li­sen va­kuut­tu­nut sii­tä, et­tä yli­ver­tai­nen san­ka­ril­li­nen to­tuus oli vain leh­dis­sä ja kir­jois­sa.

Raa­ma­tun Sim­son, jos­ta ker­to­via ta­ri­noi­ta luin – tie­tys­ti sar­ja­ku­va­na – isän os­ta­mas­ta kir­ja­sar­jas­ta yhä uu­des­taan, oli voi­man­pe­sä vail­la ver­taa. Hä­nen rin­nal­laan Tai­ka-Ji­min ka­ve­ri­na an­si­oi­tu­nut li­has­kimp­pu Lot­har oli pelk­kä riu­ku. Kun Sim­son polt­ti pä­reen­sä, hän saat­toi mur­joa tuos­ta vain ko­ko­nais­ta tu­hat fi­lis­te­a­lais­ta maa­han pel­käl­lä aa­sin leu­ka­luul­la. Hä­nes­sä oli to­del­lis­ta san­ka­ri­ai­nes­ta, mut­ta jos­tain syys­tä en kui­ten­kaan osan­nut ku­vi­tel­la hän­tä tais­te­le­mas­sa Tex Wil­le­riä vas­taan. Sim­son oli us­kon­so­tu­ri, mitä Tex ei kyl­lä ol­lut. Ar­ve­lin, et­tä us­ko­na­si­at oli syy­tä pi­tää eril­lään maal­li­sis­ta, ja sik­si vä­ki­vah­va tuo­ma­ri sai jää­dä omaan rau­haan­sa raa­ma­tun leh­dil­le; sin­ne, mis­sä oli en­nes­tään esi­mer­kik­si pe­lo­ton nuo­ru­kai­nen Daa­vid.

Ur­hei­li­jat oli­vat tie­tys­ti luku si­nän­sä. Ra­dal­la san­ka­ri oli Keke, hyp­py­tor­nis­sa Mat­ti ja jal­ka­pal­lo­ken­til­lä Pelé. Uk­ki puo­les­taan oli sen sor­tin san­ka­ri, joka ker­toi maa­il­man par­haat ta­ri­nat ja oli yli­voi­mai­sen tai­ta­va nik­ka­roi­maan ka­ta­ja­jou­set, puu­kot ja pa­ju­pil­lit. Tai jos joku oli­si ha­ke­nut mi­nun maa­il­mas­ta­ni coo­lein­ta nuo­ri­so­san­ka­ria, jol­la oli sil­mil­le yl­tä­vä ot­sa­tuk­ka, it­se­var­ma ole­mus ja mie­hen ot­teet, iso­vel­je­ni oli­si lu­nas­ta­nut pai­kan kaik­kien mah­dol­lis­ten eh­dok­kai­den jou­kos­ta il­man epäi­lys­tä. Hä­nel­lä oli fark­ku­tak­ki.

San­ka­ruus ei ra­joit­tu­nut vain ih­mi­siin. Sen li­säk­si, et­tä tu­tut kuor­ma-au­ton tai pyö­rä­kuor­maa­jan kul­jet­ta­jat oli­vat ar­kie­lä­män hy­vin rus­ket­tu­nei­ta san­ka­rei­ta, myös hei­dän val­ta­vien ko­nei­den­sa voi­ma he­rät­ti mi­nus­sa ra­ja­ton­ta kun­ni­oi­tus­ta. Moot­to­ri­pyö­ris­tä puo­les­taan par­hai­ta ja äkäi­sim­piä oli­vat mus­tat. Ne oli­vat sa­la­pe­räi­siä ja tol­kut­to­man te­hok­kai­ta. Mo­to­ris­mia jäl­ji­tel­tiin ra­ken­ta­mal­la ros­si­pyö­riä – ja tie­ten­kin nii­den ym­pä­ril­le ai­hee­seen kuu­lu­vaa san­ka­ri­kult­tia. Iso etu­ren­gas, pie­ni ta­ka­ren­gas, sel­kä­no­jal­li­nen is­tuin sekä kun­non sar­vet oli­vat vä­him­mäis­vaa­ti­muk­sia, ja jos joku houk­ka ereh­tyi lait­ta­maan pie­nen etu­ren­kaan eteen ja ison taak­se, hän saat­toi me­net­tää vä­häi­sen­kin san­ka­ruu­ten­sa lop­pui­äk­seen.

Jos sar­ja­ku­vien ja kir­jo­jen san­ka­rei­ta ei las­ket­tu, ta­val­li­sis­ta kuo­le­vai­sis­ta suu­rin san­ka­ri oli kui­ten­kin isä. Hän oli myös vah­vem­pi kuin muut mie­het, Ar­nold Schwar­ze­neg­ge­ria eh­kä lu­kuun ot­ta­mat­ta. Mi­nua nau­rat­ti, kun tien ta­ka­na asu­nut Tero ar­ve­li oman isän­sä ole­van jon­kin ver­ran vah­vem­pi kuin mei­dän isä. Naa­pu­rin Ee­ro­ko muka? Hah! Epäi­le­mät­tä hän on vah­va mies, mut­tei sen­tään isän ve­roi­nen. Ys­tä­vyy­tem­me jou­tui to­del­la ko­e­tuk­sel­le, sil­lä Tero ei suos­tu­nut pyör­tä­mään sa­no­jaan.

Mars­sin isän luo ja tie­dus­te­lin maa­il­man par­haal­ta vah­vuu­sa­si­an­tun­ti­jal­ta, ei­hän Ee­ro ole hän­tä vah­vem­pi. ”Luul­ta­vas­ti on”, vas­ta­si isä. Olin pet­ty­nyt. Isä oli juu­ri tuol­lai­nen, sa­noi tois­ta vah­vem­mak­si ihan vain koh­te­li­ai­suus­syis­tä. Ar­ve­lin, et­tä hän vaa­ti­mat­to­ma­na mie­he­nä ha­lu­si vain kart­taa jul­ki­suut­ta ei­kä sik­si ha­lun­nut kaik­kien tie­tä­vän, kuin­ka vah­va hän to­del­li­suu­des­sa oli. Sii­hen oli tyy­dyt­tä­vä. Sel­lai­nen oi­val­lus mi­nua kui­ten­kin hiu­kan loh­dut­ti, et­tä isä oli luul­ta­vas­ti pa­ras myös vaa­ti­mat­to­muu­den hy­vees­sä.

Isä myös osa­si kai­ken­lais­ta. Hän osa­si vaih­taa ren­kaat, lei­ka­ta hiuk­set ja ra­ken­taa ta­lon. Hän ky­ke­ni pe­ruut­ta­maan pe­rä­kär­ryn näp­pä­räs­ti juu­ri sii­hen, mi­hin oli tar­koi­tus­kin. Hän tie­si ai­na, mi­hin mi­kä­kin tie­to­ko­neen joh­to kuu­luu, ja hä­nen Vol­vos­saan oli tur­bo. Sitä pait­si tie­dos­tin, et­tä kog­ni­tii­vi­set lap­sen­ky­ky­ni ei­vät riit­tä­neet edes ku­vit­te­le­maan, mi­ten yli­voi­mai­nen isän täy­tyi ol­la työ­pai­kal­laan. Niin, epäi­le­mät­tä hän teki siel­lä­kin jo­tain to­del­la mer­kit­tä­vää, jo­hon mo­ni­kaan isä ei oli­si pys­ty­nyt. Isä oli lä­hes kaik­ki­voi­pa.

Mo­nen lap­suu­te­ni san­ka­rin sä­de­ke­hä on sit­tem­min him­men­ty­nyt, tois­ten enem­män, tois­ten vä­hem­män. Sen lap­suu­des­ta­ni tu­tun pyr­ki­myk­sen olen kui­ten­kin ha­lun­nut säi­lyt­tää, et­tä sai­sin ai­na pi­tää suu­rim­pa­na san­ka­ri­na­ni hän­tä, joka ei ai­no­as­taan täy­tä kaik­kia san­ka­rin vaa­ti­muk­sia, vaan ylit­tää ne kaik­ki. Hän nos­taa vaik­ka koko maa­pal­lon pik­ku­sor­mel­laan, ei­kä sii­hen edes satu. Tois­ta hä­nen ve­rois­taan ei ole. Hän on Tai­vaan Isä, jos­ta setä rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä käyt­ti ni­meä Kaik­ki­val­ti­as. Hä­nen ali­tui­nen läs­nä­o­lon­sa, joka nä­köyh­tey­den puut­tu­mi­ses­ta huo­li­mat­ta oli pik­ku­po­jal­le it­ses­tään sel­vää, toi ai­na eh­dot­to­man tur­van.