Tätä kir­joit­ta­es­sa­ni is­tun rak­kai­den lä­heis­te­ni vie­ras­vuo­teen reu­nal­la. Olen heil­lä yh­den yön ky­lä­reis­sul­la.

Elä­män il­ta on tääl­lä kä­sin kos­ke­tel­ta­van lä­hel­lä. Van­han mie­hen voi­mat ovat käy­neet vä­hiin, me lä­hei­set käym­me ku­kin vuo­rol­lam­me hän­tä ja hä­nen puo­li­so­aan aut­ta­mas­sa. En lak­kaa ih­met­te­le­mäs­tä rak­kaut­ta, joka huo­kuu täs­tä van­has­ta pa­ris­kun­nas­ta. Vaik­ka voi­ma­va­rat ovat vä­his­sä, mum­mu jak­saa lem­pe­äs­ti kuun­nel­la ja ky­sel­lä puo­li­son­sa toi­vei­ta. On­ko nyt hyvä ol­la, on­ko si­nun näl­kä, on­ko mis­sään ki­pu­ja? Peh­myt käsi si­lit­tää har­mai­ta hiuk­sia ja pi­tää kiin­ni puo­li­son­sa kä­des­tä. Van­hus vas­taa jo hei­ken­neel­lä ää­nel­lä: Meil­lä on hyvä tääl­lä ol­la, on niin hyvä hoi­to. Ja kun syn­nit ovat an­teek­si.

Kii­re on kai­kon­nut pois täl­tä ton­til­ta. On vain tämä het­ki. Mie­tin työ­kii­rei­den kes­kel­tä tän­ne aja­es­sa­ni, et­tä mi­ten osaan ol­la tu­ke­na, mitä osaan pu­hua, oli­si­ko tän­ne joku jou­ti­laam­pi, on niin pal­jon as­ka­rei­ta töis­sä ja ko­to­na. Kun as­tuin kyn­nyk­sen yli, sain läm­pi­män vas­taa­no­ton ha­lauk­sen kera: Ju­ma­lan ter­ve, kii­tos kun tu­lit. Tuli rä­ti­si puu­hel­las­sa ja toi su­loi­sen läm­mön pei­neen keit­ti­ön. Päi­väl­li­set vie­raat oli­vat vaih­ta­neet syys­ver­hot ik­ku­noi­hin, ja nii­den ta­kaa nä­kyi syk­syn rus­ka ja vä­ri­lois­to. Van­ha mies pys­tyi tu­et­tu­na tu­le­maan il­ta­pa­lal­le, hi­taak­si oli syö­mi­nen käy­nyt, ja pie­ni an­nos riit­ti saa­maan olon kyl­läi­sek­si.

Nuk­ku­maan al­ka­es­sam­me van­huk­set jak­soi­vat ol­la kii­tol­li­sia ku­lu­nees­ta päi­väs­tä. Jo tul­les­sa­ni olin aja­tel­lut, et­tä jos en muu­ta osaa pu­hua, niin yri­tän muis­taa siu­na­ta evan­ke­liu­mil­la. En pääs­syt aja­tuk­sis­ta te­koi­hin, kun vuo­tees­ta jo kuu­lui pyy­tä­mät­tä nuo sa­nat, jot­ka olin aja­tel­lut sa­noa, siu­nauk­sen sa­nat. Ajan il­las­sa ole­va, ko­ti­ran­nan va­lo­ja tä­hyi­le­vä mat­ka­mies pal­ve­li evan­ke­liu­min ju­lis­ta­ja­na. Ko­ke­mus pu­hut­te­li. Hän­kin ky­syi omal­le koh­dal­leen tuo­ta sa­maa ilo­sa­no­maa.

An­teek­si­an­ta­mi­sen su­loi­nen sa­no­ma sai loh­dut­taa mei­tä sii­nä pie­nes­sä het­kes­sä. Näis­sä seu­rois­sa oli vain kol­me vie­ras­ta, ta­lon asuk­kaat ja minä. Saar­nois­ta tut­tu sa­non­ta ”tai­vas kos­ket­ti maa­ta” tuli niin lä­hel­le, et­tä sen tun­si. Nyt sain ko­kea sen, mitä niin usein olen seu­rois­sa saa­nut kuul­la: ”Siel­lä mis­sä kak­si tai kol­me on kool­la mi­nun ni­mes­sä­ni, siel­lä minä olen hei­dän kes­kel­lään” (Matt 18:20).

Näi­den seu­ro­jen jäl­keen omat huo­let tun­tui­vat pie­nil­tä. Kun aloin nuk­ku­maan, olin sy­väs­ti kii­tol­li­nen. Kii­tos et­tä sain tul­la tän­ne. Koin, et­tä enem­män sain kuin pys­tyin an­ta­maan. Kii­tin ko­dis­ta, puo­li­sos­ta, lap­sis­ta ja näis­tä rak­kais­ta lä­hei­sis­tä, joi­ta sain pie­nen het­ken ol­la aut­ta­mas­sa.

Hyvä Ju­ma­la, an­na meil­le voi­mia py­syä näi­den lä­heis­tem­me vii­toit­ta­mal­la tai­vas­tiel­lä. Vah­vis­ta mei­tä kaik­kia lä­hei­siä ra­kas­ta­maan, us­ko­maan ja luot­ta­maan si­nun tah­too­si. Saa­ta luok­se­si myös he, jot­ka ei­vät täl­lä tiel­lä vie­lä ole. Aa­men.

Jan­ne Mar­ja­nen