Ei­no Nis­si­nen

Kuvituskuva. Kuvapankki/Loppi.

Mie­lee­ni on syö­py­nyt lap­suu­des­ta eräs tär­keä kuva. Se on kuva Lep­pä­vir­ral­ta, Ren­gas­tien mum­mo­las­ta. Siel­lä, mum­min olo­huo­nees­sa, oli pii­ron­ki, jon­ka pääl­lä oli edes­men­neen uk­ki­ni va­lo­ku­va. Pii­ron­gin ja va­lo­ku­van ylä­puo­lel­la sei­näl­lä oli mus­ta­poh­jai­nen huo­neen­tau­lu, jos­sa oli van­hoil­la kir­ja­si­mil­la kir­joi­tet­tu raa­ma­tun­lau­se. Sitä oli pie­ne­nä poi­ka­na vai­kea lu­kea. Mut­ta kun sen ker­ran sain lu­e­tuk­si, se pai­nui läh­te­mät­tö­mäs­ti mie­lee­ni. Sii­nä luki: ”Si­nun sa­nas on mi­nun jal­kai­ni kynt­ti­lä ja val­keus teil­lä­ni.”

Olen usein elä­män mat­kal­la eri vai­heis­sa muis­ta­nut tuon mum­mo­lan huo­neen­tau­lun. Olen aja­tel­lut, et­tä sii­nä oli ki­tey­tet­ty­nä se kaik­kein tär­kein sa­no­ma, jon­ka rak­kaat uk­ki­ni ja mum­mi­ni var­mas­ti ha­lu­ai­si­vat mi­nun muis­ta­van ja pi­tä­vän tär­ke­ä­nä koko elä­mä­ni ajan.

Kun sain tie­tää, et­tä Kau­ha­van Su­vi­seu­ro­jen tun­nuk­sek­si oli va­lit­tu tuo psal­min koh­ta, si­säl­lä­ni läi­käh­ti ilo ja tur­val­li­nen luot­ta­mus. Kyl­lä­pä oli Ju­ma­la joh­dat­ta­nut va­lit­si­joi­den mie­leen tär­ke­än ja tä­hän­kin ai­kaan so­pi­van tun­nus­lau­seen.

Edel­li­se­nä ke­vää­nä us­ko­vai­nen ys­tä­vä soit­te­li ar­jen kes­kel­le. Ta­val­lis­ten kuu­lu­mis­ten ja huu­len­hei­ton jäl­keen hän hiu­kan va­ka­voi­tui ja meni asi­aan:

– Tu­li­sit­ko Kau­ha­van Su­vi­seu­ro­jen vies­tin­tä­toi­mi­kun­taan?

Yl­lät­tä­vä ky­sy­mys lait­toi miet­ti­mään. On­nek­si ei tar­vin­nut vas­ta­ta heti. Hy­viä pe­rus­te­lu­ja nou­si mie­leen puo­les­ta ja vas­taan. Olen­ko­han minä juu­ri tuo­hon teh­tä­vään so­pi­va? Tu­li­si­ko­han se sit­ten hoi­det­tua kun­nol­la? On niin mon­ta muu­ta­kin hom­maa ja kii­ret­tä elä­mäs­sä. Mi­täs jos nämä lei­pä­työn teh­tä­vät­kin vaih­tu­vat?

Toi­saal­ta no­pe­as­ti nou­si mie­leen Ää­ne­kos­ken Su­vi­seu­rat vuo­del­ta 2018 ja mo­net niin läm­pi­mät muis­tot su­vi­seu­ra­työs­tä siel­lä. Mi­ten mu­ka­vaa se oli ol­lut. Toki työ­tä se­kin oli vaa­ti­nut, mut­ta mi­ten hy­väl­tä oli tun­tu­nut, kun työ­lääm­mäl­lä­kin het­kel­lä oli saa­nut apua. Työ oli tun­tu­nut yh­tei­sel­tä ja tär­ke­äl­tä. Ys­tä­vyys vah­vis­tui. Tun­tui, et­tä Ju­ma­la oli siu­nan­nut su­vi­seu­ra­työn kaut­ta sekä mi­nua et­tä per­het­täm­me.

Ei sitä vas­taus­ta lo­pul­ta ko­vin kau­aa tar­vin­nut miet­tiä; ai­em­pi ko­ke­mus kun oli se, et­tä su­vi­seu­ra­työs­tä ai­na saa it­se pal­jon enem­män kuin pys­tyy an­ta­maan.

Myös si­nul­la on mah­dol­li­suus tul­la mu­kaan su­vi­seu­ra­työ­hön. Jos mah­dol­lis­ta, voit osal­lis­tua tal­koi­siin ja nii­den jär­jes­tä­mi­seen. Jos asut kau­ka­na et­kä sik­si voi osal­lis­tua tal­koi­siin, voit eh­kä tu­kea työ­tä ta­lou­del­li­ses­ti? Eh­kä voit mak­saa tont­ti­mak­sun jo etu­kä­teen? Tai jos et it­se pää­se Su­vi­seu­roi­hin, tont­ti­mak­sun voi os­taa vaik­ka lah­jak­si.

Su­vi­seu­ra­työ­tä teh­dään sik­si, et­tä voi­sim­me ko­koon­tua en­si ke­sä­nä Ju­ma­lan sa­nan kuu­loon Kau­ha­van len­to­ken­täl­le ja vies­ti­mien ää­reen. Sitä teh­dään sik­si, et­tä Su­vi­seu­ro­jen tun­nus ”Si­nun sa­na­si on valo mi­nun mat­kal­la­ni” (Ps. 119:105) sai­si ol­la tot­ta mah­dol­li­sim­man mo­nen elä­mäs­sä.