JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

"Tuli haluni kirjoittaa"

Nykyiset blogit
11.8.2022 9.40

Juttua muokattu:

11.8. 09:41
2022081109411620220811094000

Kirs­ti Wal­le­nius-Rii­hi­mä­ki

Vii­me syk­sy­nä mi­nua al­koi blo­gin kir­joit­ta­mi­nen kyl­läs­tyt­tää. Nii­den tuot­ta­mi­nen oli oi­ke­as­taan ai­noa asia, joka piti tois­tu­vas­ti teh­dä mää­rä­ai­kaan men­nes­sä. Tun­tui, et­tä tois­tan niis­sä it­se­ä­ni. Pää­tin tuon ai­no­kai­sen mää­rä­ai­koi­hin liit­ty­vän vel­vol­li­suu­te­ni blo­gis­ti­na vii­me vuo­den lo­pus­sa.

Mut­ta Lo­pel­la ”tuli ha­lu­ni kir­joit­taa tä­hän rak­kaa­seen leh­teen”. Huo­ma­sin, et­tä olen siir­ty­nyt uu­teen ai­ka­kau­teen. Siir­ryin van­hus­ten le­po­pai­kal­le. Siir­ryin vä­hän va­hin­gos­sa. Puo­li­so­ni oli siel­lä ja­ka­mas­sa eh­tool­lis­ta. Mut­ta ei oi­keil­le van­huk­sil­le, vaan ikä­to­ve­reil­le­ni.

”Oi­kei­ta” van­huk­sia Lo­pel­la ei ol­lut. Oli vain ikä­to­ve­rei­ta­ni ja hei­tä nuo­rem­pia. Lu­ke­mat­to­mat ys­tä­vät, joi­den kans­sa vuo­sit­tain oli vaih­det­tu kuu­lu­mi­set, oli­vat jää­neet ko­tiin, kuka kuu­muu­den, kuka ko­ro­na­vaa­ran tai ter­vey­den, moni ta­lou­del­li­sen ti­lan­teen­kin ta­kia. Pai­kal­le tul­leet­kin oli­vat muut­tu­neet. Mo­nia oli vai­kea tun­nis­taa, ja moni jou­tui ky­sy­mään mi­nul­ta, kuka olen.

Nyt, kun seu­rois­ta on ku­lu­nut muu­ta­ma viik­ko, nou­see mie­leen mo­nia asi­oi­ta, joi­hin kes­kus­te­lut an­toi­vat vi­rik­kei­tä. Olen­ko to­si­aan elä­nyt niin mo­nen­lai­sia vai­hei­ta, jois­ta kes­kus­tel­tiin? Ne vei­vät aja­tuk­set puo­len vuo­si­sa­dan pää­hän ja kau­em­mas. Jos­kus asi­an muis­ti vain toi­nen, jos­kus mo­lem­mat. Ai­na kui­ten­kin toi­nen täy­den­si toi­sen muis­to­ja.

Joku to­te­si taan­noin van­hem­mis­ta ih­mi­sis­tä: ”Se on sel­lai­nen, et­tei se ym­mär­rä täs­tä ajas­ta mi­tään, elää vain niis­sä nuo­ruu­den muis­tois­saan.”

Sel­lai­nen­ko olen nyt? Täl­lais­ta­ko on van­huus? Näin­kö elä­väis­tä? Ja vä­ri­käs­tä? Saan ol­la hä­pe­ä­mät­tä, jos kul­jen vai­vai­ses­ti ken­tän hal­ki ja naut­tia, kun ra­kas ys­tä­vä ta­va­tes­sam­me kään­tää äk­kiä rol­laat­to­rin­sa toi­sin päin, is­tah­taa sen ta­san­teel­le ja al­kaa muis­tel­la. Avau­tuu maa­il­ma, jos­sa on muis­te­le­mis­ta. Ei­kä mi­nun tar­vit­se suo­rit­taa mi­tään.

Kesä on eden­nyt, ja nyt ovat ohi Ala­jär­ven­kin ke­sä­seu­rat. Ne ovat ol­leet mi­nul­le tal­vi­so­dan ajois­ta as­ti ke­sän tär­kein juh­la. Pie­ne­nä olin siel­lä tis­kaa­mas­sa tai kuo­ri­mas­sa pe­ru­noi­ta tai mi­hin työ­hön mil­loin­kin huo­lit­tiin. Ker­ran pää­sin kas­sal­le­kin, mut­ta an­noin ra­has­ta ta­kai­sin vä­hän mi­ten sat­tuu. Joku tuli va­lit­ta­maan, et­tä sai ta­kai­sin lii­an vä­hän. Minä loh­du­tin, et­tä se meni hy­vään tar­koi­tuk­seen. Sen jäl­keen mi­nul­le ei enää ole an­net­tu kas­sa­vuo­ro­ja. Mui­ta vuo­ro­ja kyl­lä­kin. Nyt ei enää tule tar­jouk­sia. En­ti­set py­hä­kou­lu­lai­set oli­vat töis­sä. Pu­hu­jis­ta­kin tun­sin pa­rem­min hei­dän van­hem­pan­sa tai iso­van­hem­pan­sa.

Su­ku­pol­vien ket­jua seu­ra­sin kir­kos­sa­kin. Siel­lä oli usein har­vak­sel­taan vä­keä, ku­ten ai­na kau­niil­la il­mal­la, jol­loin nur­mi­kol­la ja pen­keil­lä suur­ten pui­den var­jos­sa on hyvä myös kuun­nel­la. Ää­nen­tois­to ul­ko­na on pa­ran­tu­nut huo­mat­ta­vas­ti.

Eh­tool­li­sen vie­tos­ta mo­nil­la lap­sil­la ei ol­lut mi­tään mie­li­ku­vaa. Kol­mes­sa vuo­des­sa he ovat saa­neet mui­ta vi­rik­kei­tä. Lap­set tu­li­vat kiin­nos­tu­nei­na lä­hel­le alt­ta­ria. On­nek­si tu­li­vat.

Myös sun­nun­tain ju­ma­lan­pal­ve­lus oli mo­nil­le lap­sil­le elä­mys. Per­hei­den mum­mo­la­vie­rai­lu­ja oli ajoi­tet­tu ke­sä­seu­ro­jen yh­tey­teen. Kirk­koon tuli kol­mea su­ku­pol­vea. Par­haat vaat­teet oli sääs­tet­ty puh­tai­na kirk­koon. Hoi­to­kas­sis­sa oli ve­si­pul­lo myös iso­van­hem­mil­le.

Kir­kos­sa hei­jas­tet­tiin sa­nat val­ko­kan­kaal­le. Lu­ku­tai­toi­set yh­tyi­vät täy­sin keuh­koin vir­siin. Joku unoh­tui tut­ki­maan vaa­rin ja mum­mun nap­paa­maa vir­si­kir­jaa. Ko­ti­vä­ki ei käy­tä vir­si­kir­jaa, kos­ka sa­nat löy­ty­vät hei­dän kän­ny­köis­tään. Niin­pä lap­set tus­kin tie­tä­vät, et­tä en­nen lau­lu­jen sa­nat löy­det­tiin kir­jois­ta.

Kaik­ki ei­vät kul­ke­neet kol­men su­ku­pol­ven kes­kel­lä. Moni tuli tut­ta­van kans­sa tai yk­sin. Tai oli saat­ta­ja, su­ku­lai­nen tai naa­pu­ri tai vaik­ka re­surs­si­pan­kin kaut­ta löy­ty­nyt avus­ta­ja, joka saat­te­li penk­kiin, tuli vie­reen is­tu­maan tai seu­ra­si kau­em­paa.

Yh­tei­ses­sä esi­ru­kouk­ses­sa pyy­det­tiin: ”Kii­tos täh­ti­het­kis­tä. Au­ta, et­tem­me kui­ten­kaan pe­rus­tai­si us­ko­am­me tun­tei­den va­raan.” Sii­hen aja­tuk­seen pää­tän tä­män ke­sän.

Päivämiehen Vierasblogi
Päivämiehen verkkolehden vierasblogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia lehdessämme. Lukijat voivat tarjota tekstejään julkaistavaksi vierasblogiin.
4.10.2022

Herra, sinä valmistat meille rauhan. Myös se on sinun tekoasi, niin kuin kaikki mitä me olemme saaneet aikaan. Jes. 26:12

Viikon kysymys