JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Tur­va­na ys­tä­vät ja iki­ai­ko­jen Ju­ma­la

Nykyiset blogit
21.5.2016 7.04

On se ih­meel­lis­tä, mi­ten ih­mi­sen tiet on suun­ni­tel­tu niin, et­tä mut­kan ta­ka­na tu­lee ta­sai­nen suo­ra ja ko­van nou­sun jäl­keen saa va­paut­ta­van las­kun. Tätä minä olen vii­me ai­koi­na poh­ti­nut pal­jon­kin. Ja eten­kin sitä, et­tä mat­kan kään­tei­siin on usein il­mes­ty­nyt so­pi­va saat­ta­ja, ys­tä­vä.

Kun ajat­te­lee elä­män­kaar­ta yleen­sä­kin, kai­ken ta­ka­na on ai­na tur­va­na iki­ai­ko­jen Ju­ma­la. Aja­tel­kaa­pa tuo­ta sa­naa: iki­ai­ko­jen. On­ko meil­lä mi­tään hä­tää, kun muis­tam­me, et­tä iki­ai­ko­jen Ju­ma­la pi­tää meis­tä huo­len?

Vaik­ka Ju­ma­la on tur­vam­me, kai­paam­me sil­ti­kin ajal­li­seen mat­kaan saat­ta­jia. On elä­män­vai­hei­ta, jois­sa nii­den tar­ve on vä­häi­sem­pi, mut­ta on myös vai­hei­ta, jois­sa nii­den mer­ki­tys on niin il­mei­nen, et­tä tus­kin sel­vi­äi­si il­man. Näi­den tar­pei­den ja ei-tar­pei­den li­säk­si jos­kus tu­lee ti­lan­tei­ta, jois­sa epäi­lee, on­ko mi­nul­la ys­tä­viä ol­len­kaan.

Kun ajat­te­len elä­mää taak­se­päin, näen elä­mä­ni läpi kul­ke­neen jat­ku­mon: lap­suu­de­nys­tä­vät, nuo­ruu­den laa­jan tut­ta­va­pii­rin, si­sa­ruk­set, puo­li­son tuo­man per­heen, äi­tiys­tä­vät, työ­ka­ve­rit, us­ko­nys­tä­vät... Nämä ovat sel­lai­sia ku­mu­la­tii­vi­sia asi­oi­ta: pää­sään­töi­ses­ti ys­tä­vät py­sy­vät ja eri­lai­set elä­män­ti­lan­teet tuo­vat hei­tä li­sää.

Jos ajat­te­len lap­suu­den- ja nuo­ruu­de­nys­tä­vi­ä­ni, ih­met­te­len ai­na sitä, et­tä vaik­ka vii­mei­ses­tä ta­paa­mi­ses­tam­me saat­taa ol­la puo­li­kin vuot­ta, jut­tu jat­kuu yh­tä vai­vat­to­mas­ti kuin en­nen. Ja kun ajat­te­len hei­dän jäl­keen­sä saa­mi­a­ni ys­tä­viä, ei­vät he ole yh­tään vä­hen­tä­neet näi­den ys­tä­vyyk­sien pai­no­ar­voa.

Nuo­ruu­des­sa ta­pa­sin tu­le­van puo­li­so­ni. Kun us­koom­me poh­jau­tu­en ajat­te­lim­me, et­tä seu­rus­te­lu joh­taa avi­o­liit­toon, sen ys­tä­vyy­den mer­ki­tys oli val­ta­va. Se oli niin kal­li­sar­voi­nen, et­tä mui­den ys­tä­vyys­suh­tei­den hoi­to jäi ai­na­kin mi­nul­la lii­an vä­häl­le sii­nä vai­hees­sa. On­nek­si muut ys­tä­vät ovat ol­leet ar­mol­li­sia!

Tä­män ys­tä­vyy­den mer­ki­tys­tä voi­sin ava­ta yh­del­lä esi­mer­kil­lä. Kun me­nim­me nai­mi­siin mie­he­ni kans­sa, mi­nua suo­ras­taan ah­dis­ti se aja­tus, et­ten hän­tä enää tai­vaas­sa tun­ti­si. Ajat­te­lin sil­loin, et­tä ei­hän sii­tä mi­tään tu­li­si. Nyt tun­tei­den vä­hän ta­saan­nut­tua ajat­te­len, et­tä eh­kä sii­tä­kin sel­vi­äi­si. Ei­kä se ihan kyn­nys­ky­sy­mys ole ol­lut­kaan, ja nyt vä­lil­lä kai­ho­ten­kin muis­te­len ai­ko­ja, jol­loin puo­li­son työ­päi­vä tun­tui niin pit­käl­tä, et­ten mei­nan­nut sel­vi­tä.

Ys­tä­vyys muut­taa mo­nes­ti muo­to­aan. Kun olin las­ten kans­sa ko­to­na, mi­nul­la oli äi­tiys­tä­viä. Muis­tan ajan, kun yh­den ys­tä­vä­ni kans­sa is­tuim­me ja pa­ran­sim­me pot­tu­kat­ti­lan kie­hu­es­sa maa­il­maa. Tämä ys­tä­vyys oli sel­lai­nen, et­tä se oli elä­män­muu­tok­sis­sa – opis­ke­lu­jen ja työ­e­lä­mään su­kel­ta­mi­sen ajan – jos­sa­kin unoh­duk­sis­sa. Voi mi­ten mu­ka­vaa oli­kaan, kun ihan vas­ta saim­me tyt­tä­re­ni, hei­dän kum­mi­tyt­tön­sä, kans­sa kut­sun bruns­sil­le. Ei­hän se ys­tä­vä­kal­lis siel­tä ol­lut mi­hin­kään hä­vin­nyt!

Olen ol­lut mo­nes­sa työ­yh­tei­sös­sä mu­ka­na. Eri­lais­ta pei­laus­pin­taa omaan elä­mään saa sel­lai­sil­ta ys­tä­vil­tä, joi­den us­ko on eri­lais­ta tai jot­ka ei­vät us­ko Ju­ma­laan ol­len­kaan. Heis­tä­kin olen ol­lut kii­tol­li­nen: kun saa sy­väl­li­sen kes­kus­te­lun jäl­keen to­de­ta yh­des­sä, et­tä olem­me me eri­lai­sia – ja sil­ti ys­tä­vyys jat­kuu. Eh­kä loh­dut­ta­vin muis­to on yh­des­tä eri lail­la us­ko­vas­ta ys­tä­väs­tä, jol­le jos­ta­kin ih­meen syys­tä aloin ker­ran pur­ka­maan huo­nout­ta­ni. Sa­noin hä­nel­le, et­tä vä­lil­lä tun­tuu, et­tä mikä us­ko­vai­nen minä olen, kun olen niin kat­ke­ra ja täyn­nä pa­huut­ta. Ys­tä­vä­ni to­te­si, et­tä hän on ai­na aja­tel­lut, et­tä mi­nus­ta huo­kuu Ju­ma­lan rak­kaus ulos­päin­kin. Ajat­te­lin sil­loin, et­tä ei us­ko ole ih­mi­ses­tä, se on täy­sin Ju­ma­lan työ­tä.

Olen huo­man­nut, et­tä ys­tä­vyys ei ole iäs­tä kiin­ni. Mi­nul­la on rak­kai­ta ja kal­lii­ta ys­tä­viä, jot­ka ovat vuo­si­kym­me­niä mi­nua van­hem­pia. Mil­lais­ta elä­män­ko­ke­mus­ta minä heil­tä olen­kaan saa­nut! Kun koh­ta­sim­me yh­den elä­määm­me jär­kyt­tä­neis­tä ta­pah­tu­mis­ta, yk­si van­hem­mis­ta ys­tä­vis­tä­ni soit­ti ja sa­noi, et­tä ei hä­nel­lä ole mi­tään sa­not­ta­vaa. Sa­noi soit­ta­neen­sa vain, et­tä tie­dän, et­tä hän vä­lit­tää. Hän li­sä­si vie­lä, et­tä voin soit­taa hä­nel­le mil­loin ha­lu­an. Erään ker­ran hän tai­si vas­ta­ta pu­he­luu­ni kau­kaa ul­ko­mail­ta. Kau­his­tuin, mut­ta lin­jal­ta kuu­lui vain: Sirk­ka, minä vas­taan ai­na si­nun pu­he­luu­si, olin minä mis­sä ta­han­sa. Voi kun se läm­mit­ti ja loh­dut­ti – sil­loin, ja vie­lä­kin.

Toi­saal­ta olen myös saa­nut ys­tä­vys­tyä nuor­ten ih­mis­ten kans­sa, joi­den eri­lai­nen kat­san­to­kan­ta on tuo­nut eri­lais­ta nä­kö­kul­maa ja iloa elä­mään. Jo pel­käl­lä ole­mas­sa­o­lol­laan he ovat pi­ris­tä­neet mo­nia vii­kon­lop­pu­ja. Olen us­ko­ne­lä­mää­ni­kin saa­nut heil­tä niin kirk­kai­ta neu­vo­ja, et­tä sy­dän on pit­kään iloin­nut näis­tä koh­taa­mi­sis­ta. Iki­nä en unoh­da kum­mi­tyt­tö­ni kans­sa käy­ty­jä kes­kus­te­lu­ja, jois­sa olen mo­nes­ti saa­nut ol­la op­pi­laan pai­kal­la.

Elä­mäs­sä on ol­lut myös ai­ko­ja, jol­loin tun­tuu, et­tei ys­tä­viä ole ol­len­kaan. Muis­tan, kun sitä mie­hel­le­ni ker­ran su­rin ihan it­kuun as­ti. Mie­he­ni, tuo jär­ke­ni, to­te­si, et­tei­vät ys­tä­vät pysy pi­tä­mät­tä, vaik­ka niin mo­nes­ti väi­te­tään­kin. Olin ol­lut pit­kään sii­nä hen­ki­ses­sä kun­nos­sa, et­tei mi­nus­ta ol­lut huo­leh­ti­maan ys­tä­vyys­suh­teis­ta. Ja kun aloin kat­sel­la ym­pä­ril­le­ni, huo­ma­sin, et­tä myös mo­net ys­tä­vä­ni oli­vat ti­lan­teis­sa, jois­sa heil­lä ei riit­tä­nyt voi­ma­va­ro­ja kut­sua ky­lään tai mui­hin yh­tei­siin jut­tui­hin: oli va­ka­via sai­rauk­sia puo­li­soil­la ja lap­sil­la, opis­ke­lu­ja, iso­ja per­hei­tä.

Täl­lai­sis­sa­kin vai­heis­sa mi­nua on kan­net­tu: mi­nut oh­jat­tiin työ­yh­tei­söön, joka nyt on täyn­nä ys­tä­vi­ä­ni, muu­ta­ma ihan sy­dä­nys­tä­vä­kin. Mil­lais­ta iloa ja nau­rua olen­kaan saa­nut työ­yh­tei­sös­sä­ni ko­kea, pu­hu­mat­ta­kaan sii­tä hen­ki­ses­tä tu­es­ta, jota olen vai­kei­siin elä­män­ti­lan­tei­sii­ni saa­nut! Olen ko­ke­nut iki­ai­ko­jen Ju­ma­lan tur­vaa.

Sirk­ka Leh­to

Päivämiehen Vierasblogi
27.2.2020

Jee­sus sa­noo: "Kun paas­to­at­te, äl­kää ol­ko syn­kän nä­köi­siä niin kuin te­ko­py­hät. He muut­ta­vat muo­ton­sa sur­ke­ak­si, jot­ta kaik­ki var­mas­ti huo­mai­si­vat hei­dän paas­to­a­van." Matt. 6:16

Viikon kysymys