Mo­nien lo­ma­suun­ni­tel­miin si­säl­tyy mat­ka lä­hel­le tai kau­em­mak­si­kin. Se voi ol­la vie­rai­lu har­vem­min koh­dat­ta­vien su­ku­lais­ten ja tut­ta­vien luok­se, mat­ka ke­sä­seu­roi­hin tai tu­tus­tu­mi­nen uu­siin lo­ma­koh­tei­siin.

Ym­pä­ris­tön vaih­tu­mi­nen, ta­val­li­suu­des­ta poik­ke­a­va ko­ke­mus­maa­il­ma ja it­sel­le mie­luis­ten ih­mis­ten koh­taa­mi­nen tuo­vat elä­mään sitä vaih­te­lua, vir­kis­tys­tä ja iloa, jota lo­mal­ta kai­va­taan.

Ilon et­si­mi­nen on osa ih­mi­sen elä­mää. Sen on sa­not­tu ole­van tyy­ty­väi­syy­den ja on­nen tun­net­ta, jota ih­mis­kun­ta on kai­van­nut kaut­ta his­to­ri­an. Ar­ki vä­rit­tyy usein har­main sä­vyin ja ilo voi ol­la hu­kas­sa. It­sel­le so­pi­via mie­li­hy­vän läh­tei­tä on tär­keä pi­tää mu­ka­na elä­mäs­sä. Iloa saa­te­taan kui­ten­kin et­siä myös vää­ris­tä pai­kois­ta. Elä­mään mah­tuu va­li­tet­ta­van run­saas­ti hä­pe­ää ja mur­het­ta tuot­ta­via, haa­voit­ta­vi­a­kin ilon muo­to­ja. Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan pal­jon ilos­ta. Jo Van­han Tes­ta­men­tin kir­joit­ta­jat toi­vat jul­ki, et­tä kes­tä­vä ilo löy­tyy vain Ju­ma­las­sa: ”Minä ka­vah­dan nii­tä, joi­den ju­ma­la­na on tur­huus ja har­ha. Minä luo­tan si­nuun, Her­ra, iloit­sen ja rie­muit­sen si­nun hy­vyy­des­tä­si. Sinä näet mi­nun hä­tä­ni, tie­dät kai­ken tus­ka­ni. Sinä et jätä mi­nua vi­hol­lis­ten kä­siin vaan avaat mi­nul­le ah­din­gos­ta tien.” (Ps. 31:6–8.) Tai­vaal­li­nen Isä tah­too täyt­tää mei­dät hy­vyy­del­lään, joka muut­taa mur­heen­kin ilok­si (Joh. 15:11). Ju­ma­lan lap­si iloit­see eri­tyi­ses­ti sii­tä, et­tä hä­nen ni­men­sä on kir­joi­tet­tu­na tai­vaas­sa (Luuk. 10:20).

Suo­men Rau­ha­nyh­dis­tys­ten Kes­ku­syh­dis­tyk­sen su­vi­seu­rat jär­jes­tet­tiin tänä ke­sä­nä Py­hä­jo­el­la. Seu­ro­jen tun­nus­lau­seek­si oli va­lit­tu jou­lu­e­van­ke­liu­mis­ta tut­tu Raa­ma­tun koh­ta: ”Minä il­moi­tan teil­le suu­ren ilon” (Luuk. 2:10). Jär­jes­tä­jien eri­tyi­se­nä toi­vo­muk­se­na oli kut­sua kaik­kia ko­ke­maan Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­min us­ko­mi­sen tuo­maa suur­ta iloa. Py­hä­jo­en seu­rat ovat jo ta­ka­na­päin, mut­ta muut­tu­ma­ton­ta, kut­su­vaa ja pa­ran­ta­vaa Ju­ma­lan sa­naa ju­lis­te­taan edel­leen tu­le­vis­sa seu­rois­sa.

​ Ke­don pai­me­net kii­reh­ti­vät en­ke­lin vies­tin kuul­tu­aan Jee­sus-lap­sen luok­se. Ker­ran Bet­le­he­min yös­sä lei­mah­ta­nut tai­vaal­li­nen valo lois­taa yhä Ju­ma­lan seu­ra­kun­nan kes­kel­lä. Kes­tä­vä ilo on vie­lä mah­dol­lis­ta löy­tää. ”Niil­le, jot­ka asu­vat kuo­le­man var­jon maas­sa, lois­taa kirk­kaus. Sinä teet run­saak­si rie­mun, an­nat suu­ren ilon”, roh­kai­si pro­feet­ta ai­kan­sa mat­ka­lai­sia (Jes. 9:1–2). Mei­tä kaik­kia kut­su­taan Py­hän tien kul­ki­joik­si. Vain va­paik­si lu­nas­te­tut sitä kul­ke­vat. ”He kan­ta­vat pään­sä pääl­lä ikuis­ta iloa.” Huo­li ja huo­kaus ovat pa­en­neet kau­as. (Jes. 35:8–10.) Ai­mo Helén

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 7/2014.