Lasten ja nuorten pahoinvointi on otsikoissa usein. Aiheesta puhuttiin hiljattain pidetyillä Kirkon kasvatuksen päivillä. Yhtenä sen ilmenemismuotona käsiteltiin nuorten kokemaa yksinäisyyttä, jota korona-ajan arvellaan entisestään lisänneen.
Kasvatuksen päivillä esiin nousi lasten ja nuorten kokema huonommuudentunne, jonka pohjalla oli kokemus siitä, ettei minua nähdä eikä kuulla. Ulkopuolelle sulkeminen voi olla joko tahatonta tai tahallista, mutta joka tapauksessa sen vaikutukset ovat huonot.
Tilanne on heikentynyt vuosia. Toisaalta ongelmasta kieliviä mittareitakin on tullut lisää, kun esimerkiksi järjestöt ovat perustaneet uusia palveluita henkistä pahoinvointia kokeville nuorille. Yhteydenotot erilaisiin netissä keskusteluapua tarjoaviin chatteihin lasketaan vuosittain sadoissa tuhansissa.
Tuoreimpia kokeiluja tilanteen helpottamiseksi ovat seurakuntien ja niiden yhteistyökumppaneiden järjestämät Walk in -terapiat nuorille. Tällaiseen, esimerkiksi kirkon tiloissa toimivaan terapiaan nuori voi tulla aikaa varaamatta keskustelemaan.
Kirkko kutsuu kaikkia yksinäisyyden torjumisen kansanliikkeeseen, jonka tehtävänä on muun muassa vahvistaa yhteisöllisyyttä. Mitä asialle voidaan tehdä kristillisyytemme piirissä? Monet perinteiset, yhteisöllisyyttä vahvistavat työmuodot, kuten pyhäkoulut ja raamattuluokat sekä leiritoiminta, ovat koronan vuoksi ajoittain keskeytettynä.
Lapsille ja nuorille on kuitenkin tarjolla etätilaisuuksia, joihin yksinäisen saattaa olla jopa helpompi tulla kuin rauhanyhdistykselle. Yksinäisyyden voi ottaa puheeksi näissä tilaisuuksissa, ja kertoa, ettei yksinäisyyttä kokeva ole kokemuksensa kanssa yksin eikä outo.
Paikallisissa rauhanyhdistyksissä on hyvä pysähtyä pohtimaan, vastaavatko toimintamuodot tämänhetkistä tarvetta. Onko toimintaa juuri niille ikäluokille, joissa yksinäisyyskehitys herkästi alkaa? Onko kerhoja järjestävien kanssa mietitty ryhmäyttämistä ja toimintamalleja siihen, jos joku näyttää jäävän kerhossa yksin?
Kristillisyyden opistoissa tehdään merkittävää yksinäisyyden ja syrjäytymisen ehkäisytyötä. Moni opiston käynyt on kertonut vuoden olleen tässä mielessä käänteentekevä. Mitä olisi tehtävissä sille, että yhä useampi opistoon haluava saisi jatkossa opistopaikan?
Jokainen meistä voi osallistua kansanliikkeeseen myös henkilökohtaisesti. Katsoa nuorta silmiin, tervehtiä ja ilmaista sen, että nuori on tervetullut joukkoon. Vaikka nuorella ei olisi omanikäisiä ystäviä, voi vanhempien ihmisten antama huomio ja hyväksyntä kantaa vaikean vaiheen yli.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys