Lä­hes­ty­vä py­häin­päi­vä ja kuol­lei­den lä­heis­ten muis­te­le­mi­nen tuo mie­leen myös oman kuo­le­vai­suu­den. Kuo­le­ma he­rät­tää mo­nia vas­taus­ta vail­le jää­viä ky­sy­myk­siä, ja sen vuok­si on luon­nol­lis­ta, et­tä se he­rät­tää myös pel­koa.

Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan, mi­ten tie­to kuo­le­man lä­hes­ty­mi­ses­tä vai­kut­ti ku­nin­gas His­ki­aan. Kun sai­raa­na ol­lut ku­nin­gas sai kuul­la pro­fee­tal­ta, et­tei hän pa­ra­ne vaan kuo­lee, hän it­ki kat­ke­ras­ti (2. Kun. 20). Aja­tus ei sel­väs­ti­kään ol­lut hä­nel­le help­po.

Suh­tau­tu­mi­nen omaan kuo­le­maan voi muut­tua elä­män var­rel­la. Tut­ki­mus­ten mu­kaan kuo­le­man­pel­ko vä­he­nee ih­mi­sen van­hen­tu­es­sa. Esi­mer­kik­si su­ru­vies­tit ikä­to­ve­rei­den kuo­le­mas­ta to­tut­ta­vat aja­tuk­seen, et­tä omas­ta­kin elä­mäs­tä suu­rin osa on jo ta­ka­na päin.

Kuo­le­man­pe­lon ai­hei­na ovat muun mu­as­sa lä­heis­ten pär­jää­mi­nen, kuo­le­man mah­dol­li­nen ki­vu­li­ai­suus ja kuo­le­man jäl­kei­nen ai­ka. Lap­sel­la kuo­le­man­pel­koon si­säl­tyy usein aja­tus sii­tä, et­tä jou­tuu eroon omis­ta van­hem­mis­taan.

Kuo­le­man­pel­koa ei tar­vit­se kiel­tää ei­kä tor­jua. Sen voi hy­väk­syä kuu­lu­van osak­si elä­mää tai tiet­tyä elä­män­vai­het­ta, ja sitä voi kä­si­tel­lä eri­lai­sin kei­noin. Kuo­le­man ot­ta­mi­nen pu­heek­si saat­taa tun­tua ah­dis­ta­val­ta, mut­ta hel­pot­taa en­nen pit­kää oloa.

Osa ih­mi­sis­tä työs­tää aja­tus­ta käy­tän­nön­lä­hei­ses­ti. Joku te­kee ar­kun it­sel­leen, toi­nen te­kee tes­ta­men­tin tai per­kaa elä­män ai­ka­na ker­ty­nyt­tä omai­suut­ta, jot­ta lä­heis­ten ei tar­vit­si­si sitä teh­dä.

Joku tut­kii kuo­le­man lä­hes­ty­es­sä si­sin­tään ja muis­taa ka­te­kis­muk­sen ope­tuk­sen sii­tä, et­tä Ju­ma­lan ja Va­pah­ta­jan Jee­suk­sen Kris­tuk­sen tun­te­mi­nen on ih­mi­se­lä­män tär­kein asia. On on­nel­lis­ta, kun rau­haa kai­paa­va ih­mi­nen löy­tää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan.

Kaik­ki ei­vät koe kuo­le­man­pel­koa. Mo­nel­le aja­tus on va­paut­ta­va: kuo­le­man tul­les­sa saan jät­tää tä­hän elä­mään liit­ty­vät vai­vat ja ki­vut taak­se­ni. Eri­tyi­ses­ti näin on sil­loin, kun ih­mi­sel­lä on us­kon tuo­ma tur­va tu­le­vas­ta, pa­rem­mas­ta elä­mäs­tä.

Elä­män ra­jal­li­suu­den muis­ta­mi­nen aut­taa kes­kit­ty­mään omien ar­vo­jen mu­kai­siin asi­oi­hin ja ole­maan kii­tol­li­nen juu­ri täs­tä het­kes­tä. Jos pel­ko kuo­le­mas­ta al­kaa hal­li­ta elä­mää, sii­hen on syy­tä ha­kea apua.

Saat­to­hoi­to­työs­sä on huo­mat­tu, et­tä aja­tus ar­mah­ta­vas­ta Ju­ma­las­ta aut­taa kuo­le­man lä­hes­ty­es­sä. Hy­vän Ju­ma­lan läs­nä­o­lo kan­taa kris­tit­tyä läpi elä­män ja eri­tyi­ses­ti sen vii­mei­sil­lä het­kil­lä: ”Minä saan ai­na ol­la luo­na­si, sinä pi­dät kä­des­tä­ni kiin­ni” (Ps. 73:23).

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 30.11.2019

Ku­vi­tus­ku­va: Anu Tof­fe­ri