Tu­le­vaa sun­nun­tai­ta on kut­sut­tu kirk­ko­vuo­des­sa pik­ku pää­si­äi­sek­si. Sen kir­kol­li­se­na ai­hee­na on ”Jee­sus an­taa elä­män”. Ydin­vies­ti on, et­tä Jee­sus on voit­ta­nut ih­mis­tä uh­kaa­van kuo­le­man val­lan. Näin hä­neen us­ko­vil­la on toi­vo, joka kan­taa yli kuo­le­man ra­jan.

Ih­mi­sen elä­mäs­sä on ai­ko­ja, jol­loin hän jou­tuu koh­taa­maan elä­män ra­jal­li­suu­den. Eri­tyi­ses­ti se tu­lee lä­hel­le sil­loin, kun me­net­tää lä­hei­sen ih­mi­sen. Ka­to­a­vai­suus on läs­nä myös sil­loin, kun jou­tuu luo­pu­maan eri asi­ois­ta elä­mäs­sään. Ter­vey­den hor­ju­mi­nen ja van­he­ne­mi­nen py­säyt­tä­vät miet­ti­mään elä­mää ja sen tar­koi­tus­ta.

Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan, et­tä Ju­ma­la teki ih­mi­sen maan to­mus­ta ja pu­hal­si hä­neen elä­vän Hen­gen. Ih­mi­nen ei ole syn­ty­nyt sat­tu­mal­ta, vaan kyse on Ju­ma­lan luo­mis­te­os­ta, joka on ta­pah­tu­nut hä­nen tah­dos­taan ja voi­mas­taan. Me kaik­ki ih­mi­set olem­me Ju­ma­lan luo­mia, ja jo­kai­sen ih­mi­sen elä­mä on Ju­ma­lan luo­mis­työ­nä pyhä.

Ih­mi­nen on Ju­ma­lan luo­mis­työn hui­pen­nus, Ju­ma­la loi hä­net ian­kaik­ki­seen yh­tey­teen­sä. Tämä asia erot­taa ih­mi­sen muus­ta luo­ma­kun­nas­ta: vain ih­mi­sel­lä on kyky ol­la suh­tees­sa Ju­ma­laan. Ih­mi­nen on ai­noa olen­to, joka voi kuul­la Ju­ma­lan ää­nen, tur­vau­tua hä­neen sekä ra­kas­taa ja pal­vel­la hän­tä. Tämä ai­to yh­teys ja ian­kaik­ki­nen tur­va omis­te­taan sy­dä­men us­kol­la.

Luo­des­saan koko maa­il­man Ju­ma­la aset­ti ih­mi­sen vil­je­le­mään ja var­je­le­maan luo­ma­kun­taa. Näin ih­mi­sel­lä on vas­tuu te­ois­taan Ju­ma­lan edes­sä. Luo­ma­kun­taa tu­lee suo­jel­la, mut­ta tuo suo­je­lu ei ole Raa­ma­tun mu­kaan ih­mi­sen tär­kein teh­tä­vä: tär­kein­tä on elää Ju­ma­lan yh­tey­des­sä. Raa­ma­tun mu­kaan luo­ma­kun­nan tu­le­vai­suus ei ole ih­mi­sen vaan Ju­ma­lan kä­des­sä.

Raa­ma­tun il­moi­tuk­sen mu­kaan tu­lee kui­ten­kin het­ki, jol­loin täl­le maa­il­mal­le tu­lee Ju­ma­lan tah­dos­ta lop­pu. Täl­löin luo­ma­kun­ta ka­to­aa, mut­ta ih­mi­sen osa­na on ian­kaik­ki­suus. Il­man us­koa ih­mi­sen osa­na on kuo­le­man jäl­keen vai­va ja ian­kaik­ki­nen ero Ju­ma­las­ta. Ju­ma­la an­taa ian­kaik­ki­sen elä­män, au­tuu­den ja kirk­kau­den niil­le, jot­ka tur­vau­tu­vat us­kol­la Jee­suk­sen so­vi­tus­työ­hön ja ha­lu­a­vat ot­taa vas­taan syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­min.

Kun on us­ko sy­dä­mes­sä, saa kat­soa tu­le­vai­suu­teen va­loi­sas­ti. Vir­ren­te­ki­jä ku­vaa tuo­ta toi­voa: ”Kaik­ki en­ti­nen ka­to­aa, it­kun, rie­mun­kin ai­heet, moni ar­voi­tus rat­ke­aa, uu­det al­ka­vat vai­heet. Koh­ta koit­taa jo päi­vä Her­ran, se on hä­nel­lä yk­sin tie­dos­saan. Sik­si kii­tos­ta vei­saa­maan, hä­nen voit­to on ker­ran!” (VK 547:3.)

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 2.10.2019

Ku­vi­tus­ku­va: H.H.