Jo­kai­nen lie­nee jos­kus poh­ti­nut sitä, mikä elä­mäs­sä on ar­vo­kas­ta ja tär­ke­ää. Ar­vos­tuk­sen koh­teet voi­vat vaih­del­la eri elä­män­ti­lan­tei­den mu­kaan. His­to­ri­as­ta huo­maam­me, et­tä myös eri ai­ka­kau­si­na on ar­vos­tet­tu eri asi­oi­ta.

Ajas­ta ai­kaan kes­tä­viä ar­vo­ja löy­däm­me Raa­ma­tus­ta. Nii­tä ovat muun mu­as­sa rak­kaus, us­kol­li­suus, elä­män kun­ni­oi­tus, to­tuu­del­li­suus ja an­teek­si­an­ta­mus. Elä­mä kan­nat­taa ra­ken­taa raa­ma­tul­lis­ten ar­vo­jen va­raan, kos­ka ne suo­je­le­vat elä­mää.

Ih­mis­ten vä­li­ses­sä kans­sa­käy­mi­ses­sä ar­voil­la on suu­ri mer­ki­tys, kos­ka asen­teem­me ja käyt­täy­ty­mi­sem­me muo­dos­tu­vat ar­vo­jem­me mu­kai­ses­ti. Myös ko­din il­ma­pii­ri ra­ken­tuu ar­vo­poh­jal­le, joka si­säl­tää niin ai­neel­li­sia, hen­ki­siä kuin hen­gel­li­siä ar­vo­ja. On hyvä poh­tia, mit­kä ar­vot ovat ko­dis­sa val­lit­se­vas­sa ase­mas­sa. Us­ko­vai­sen per­heen toi­vee­na oli­si hyvä ol­la, et­tä ko­dis­sa vai­kut­tai­si us­ko, toi­vo ja rak­kaus.

Täs­sä ajas­sa on tar­peen pu­hua myös avi­o­puo­li­soi­den vä­li­ses­tä rak­kau­des­ta ja avi­ous­kol­li­suu­des­ta. Puo­li­sot tar­vit­se­vat yh­tei­se­lä­mäl­leen luon­nol­li­sen ra­ken­nuk­sen ta­voin vah­van pe­rus­tuk­sen. Kes­tä­vän avi­o­suh­teen pe­rus­tus luo­daan en­sim­mäis­ten avi­o­liit­to­vuo­sien ai­ka­na. Sitä ra­ken­ta­es­saan avi­o­puo­li­sot so­vit­ta­vat yh­teen eri­lai­suu­ten­sa. Mo­lem­mil­la on omat tot­tu­muk­sen­sa ja ta­pan­sa sekä myös su­ku­lai­sen­sa ja ys­tä­vän­sä. Kai­ken tä­män kes­kel­lä on löy­det­tä­vä yh­tei­nen kie­li ja tois­ten­sa ym­mär­tä­mi­nen.

Ko­din ul­kois­ten ra­ken­tei­den luo­mi­ses­sa on hyvä ot­taa huo­mi­oon ajan­koh­tai­set tar­peet ja ta­lou­del­li­set mah­dol­li­suu­det. Ko­din ei tar­vit­se ol­la ylel­li­nen; vaa­ti­ma­ton­kin koti voi ol­la viih­tyi­sä.

Jo­kai­sel­le ih­mi­sel­le on hy­väk­si, et­tä hä­nen elä­mäs­sään on asi­oi­ta, jot­ka hän nä­kee ta­voit­te­le­mi­sen ar­voi­sik­si. Se tuo elä­mään si­säl­töä ja mie­lek­kyyt­tä. Jon­kin asi­an ar­von saat­taa ym­mär­tää vas­ta me­ne­tet­ty­ään sen. Täl­lai­sen vies­tin kuu­lem­me usein ih­mi­sel­tä, joka on me­net­tä­nyt lä­hei­sen­sä tai kamp­pai­lee ter­vey­ten­sä kans­sa. Toi­saal­ta, kun olem­me saa­vut­ta­neet jo­tain, sen ar­vo mo­nes­ti him­me­nee ja alam­me ta­voi­tel­la jo­tain mie­les­täm­me vie­lä ar­vok­kaam­paa.

Ta­voit­te­le­mi­sen ja kil­pai­lun ora­van­pyö­räs­sä lä­him­mäi­nen unoh­tuu hel­pos­ti. Jee­sus tii­vis­ti Ju­ma­lan tah­don rak­kau­den kak­sois­käs­kyyn: ra­kas­ta Ju­ma­laa yli kai­ken ja lä­him­mäis­tä­si niin kuin it­se­ä­si (Matt. 22:37–39). Se on hyvä muis­to­lau­se elä­män jo­kai­seen päi­vään.

On hyvä muis­taa, et­tä elä­mä it­ses­sään on ar­vo­kas ja lah­ja. Ju­ma­la on luo­nut kai­ken nä­ky­vän ja nä­ky­mät­tö­män. Hän aset­ti ih­mi­sen vil­je­le­mään ja var­je­le­maan luo­ma­kun­taa. Us­kon kaut­ta elä­män ja luo­ma­kun­nan nä­kee sy­vem­min kuin in­hi­mil­li­sen ym­mär­ryk­sen va­ras­sa.

Ju­ma­la loi ih­mi­sen omak­si ku­vak­seen, yh­tey­teen­sä. Se on kaik­kein ar­vok­kain lah­ja. Ju­ma­lan lap­si saa elää tääl­lä ajas­sa ian­kaik­ki­sen elä­män toi­vos­sa. Ope­tus­lap­set ky­syi­vät Jee­suk­sel­ta, mitä hei­dän pi­tää teh­dä, et­tä he te­ki­si­vät Ju­ma­lan te­ko­ja. Jee­sus vas­ta­si: ”Us­ko­kaa hä­neen, jon­ka Ju­ma­la on lä­het­tä­nyt. Se on Ju­ma­lan teko.” (Joh. 6:29.)

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 12.3.2014