Raamattu puhuu paljon sanaparista usko ja rakkaus. Ne kuuluvat Jumalan pelastussuunnitelmassa läheisesti toisiinsa. Evankelista Johannes kiteyttää Jumalan pelastavan rakkauden merkityksen seuraavasti: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3:16).
Johannes toteaa kirjeessään, että Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8). Jumalan olemukseen kuuluu myös vanhurskaus, armollisuus ja totuudellisuus. Vaikka Jumala rakasti ja rakastaa langennutta ihmistä, hän ei hyväksy syntiä ja oman tahtonsa vastaista elämää.
Jumalan rakkaus ymmärretään ajassamme usein väärin: jotkut ajattelevat ja opettavat, että Jumalan rakkaus kattaa aivan kaiken. Jumalan rakkauden piiriin saatetaan yrittää sisällyttää syntiä tai väärää elämäntapaa.
Raamattu opettaa, että Jumalan armon osallisuudessa eläminen ei johda synnin hyväksymiseen, vaan hylkäämiseen (Room. 6:15, Tit. 2:11–12). Jos ihminen ei tunne tai kadu syntejään, mihin hän tarvitsee Jumalan armoa?
Jumalan sana ei opeta, että rakastamalla kaikkea ja kaikkia syntyisi usko. Usko on Jumalan lahja, jonka hän lahjoittaa ihmiselle Jeesuksen Kristuksen tähden. Tuo usko syntyy Jumalan sanan kuulemista, sen vastaanottamisesta ja uskomisesta. Tämän parannuksen ihmeen saa aikaan Jumalan Pyhä Henki. Uskosta puolestaan syntyy rakkaus sekä lahjan antajaa Jumalaa että lähimmäistä kohtaan.
Ajassamme tarvitaan yhä selkeää raamatullista opetusta siitä, että Jumalan rakkaus ei kata Jumalan oman sanan vastaista syntielämää. Jumalan sanan mukaan ”synnin palkka on kuolema”. Tämä roomalaiskirjeen lause jatkuu osoittaen syntisen ihmisen ainoan pelastuksen ja toivon: ”mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Room. 6:23).
Armossaan Jumala kutsuu ihmisiä vapauteen synnin orjuudesta ja sen tuomasta pimeydestä. Parannus itsessään on ihmiselle mahdoton, mutta Jumalan tahdosta monille suotu.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys