Ai­li Pa­sa­nen

Sot­ka­mo­lai­sil­le Hel­levi ja Ar­vo Kal­li­o­kos­kel­le syn­tyi en­sim­mäi­nen lap­si vuon­na 1967. Hän oli pie­ni poi­ka­vau­va, joka sai­ras­ti hy­vin vai­ke­aa pe­riy­ty­vää mu­nu­ais­sai­raut­ta. Poi­ka eli vain muu­ta­mia kuu­kau­sia. Toi­nen poi­ka syn­tyi seu­raa­va­na vuon­na kuol­lee­na.

Kirk­ko­her­ran­vi­ras­tos­sa hau­taus­jär­jes­te­lyis­tä so­vit­ta­es­sa van­hem­mil­le sa­not­tiin, et­tä se on hei­dän asi­an­sa, siu­na­taan­ko lap­si vai las­ke­taan­ko vain hau­taan. Tämä sik­si, et­tei las­ta ol­lut kas­tet­tu ja mer­kit­ty seu­ra­kun­nan jä­se­nek­si. Ne oli­vat ki­pe­äs­ti kos­ke­vat sa­nat.

Seu­ra­kun­nas­ta löy­tyi kui­ten­kin pap­pi, joka lu­pau­tui siu­naa­maan lap­sen hau­dan ää­rel­lä. Hau­dal­la lau­let­tu vir­si Ju­ma­lan hal­tuun an­na nyt tie­si tar­pee­si on sii­tä as­ti ol­lut su­re­val­le äi­dil­le hy­vin ra­kas. Sen si­säl­tö on vuo­sien mit­taan yhä sy­ven­ty­nyt ja tuo­nut loh­tua.

– Mo­nis­ta liik­keis­tä ky­syin, on­ko tot­ta, et­tä lap­si on Ju­ma­lan lap­si vas­ta kas­tet­tu­na. En saa­nut vas­taus­ta. Sa­mal­la et­sin it­sel­le­ni rau­haa. Olin se­mi­naa­ri­ai­ka­na tu­tus­tu­nut or­to­dok­sei­hin. Pik­ku-Ar­voa odot­ta­es­sa­ni pi­din kou­lul­la kir­kon nuo­ri­so­ker­ho­ja, mut­ta yh­tä ai­kaa osal­lis­tuin ke­vy­em­piin­kin rien­toi­hin. Tun­sin ris­ti­rii­tai­suut­ta. Mi­nua pai­noi syyl­li­syys.

Hel­le­vi Kal­li­o­kos­ki ker­too juos­seen­sa hä­dis­sään pel­lon poik­ki vas­ta eläk­keel­le jää­neen nai­so­pet­ta­jan luok­se, jota hän ei vie­lä sil­loin hy­vin tun­te­nut. Mo­ne­na il­ta­na he kä­ve­li­vät yh­des­sä. Naa­pu­ri ker­toi, mis­tä hän oli löy­tä­nyt tun­nol­leen rau­han.

Erää­nä sun­nun­tai­na he läh­ti­vät yh­des­sä Ka­jaa­nin rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le seu­roi­hin.

– Oi­kein hö­ris­tin kor­vi­a­ni, kun iä­käs pu­hu­ja ker­toi et­si­neen­sä hen­ki­lö­koh­tais­ta us­koa me­ne­tet­ty­ään lap­sen­sa. Ih­met­te­lin, mi­ten hän pu­hui juu­ri mi­nul­le. Kun mi­nut siu­nat­tiin evan­ke­liu­mil­la, sy­dä­mel­le­ni las­keu­tui rau­ha. Et­si­mi­nen oli päät­ty­nyt löy­tä­mi­seen.

Pien­ten poi­kien jäl­keen Kal­li­o­kos­ken per­hee­seen syn­tyi vii­si ter­vet­tä las­ta. Elä­mä on jat­ku­nut. Hel­le­vil­lä ja Ar­vol­la on jo lap­sen­lap­sen­lap­si­a­kin.

Kun myö­hem­min il­mes­tyi Nii­lo Rau­ha­lan ru­no­kir­ja ja sii­nä oli runo En­ke­lin tut­tu, Kal­li­o­kos­ki koki sen sy­väs­ti omak­seen. Sen lu­ke­mi­seen hän ei vä­sy­nyt.

– Se oli mi­nun tie­ni Ju­ma­lan val­ta­kun­taan, pien­ten poi­kiem­me vii­toit­ta­ma.