Elet­tiin ke­väi­siä päi­viä huh­ti­kuus­sa 2020. Saa­ra Pel­to­maa oli ke­ve­äl­lä mie­lel­lä, vat­sa ei vie­lä pai­na­nut mut­ta hie­man jän­nit­ti, oli­si­ko uu­si tu­lo­kas tyt­tö vai poi­ka. Hä­nel­le ja Jus­si-puo­li­sol­le oli tu­los­sa syys­vau­va, per­heen yh­dek­säs lap­si.

“Odo­tas vä­hän”, kä­ti­lö sa­noi ja haki lää­kä­rin pai­kal­le. Pie­ni huo­li he­rä­si ja kas­voi äk­kiä ai­ka isok­si. Vau­van ai­vois­sa nä­kyi jo­kin jut­tu, ja äi­dil­le ker­rot­tiin, et­tä tar­vit­tai­siin li­sä­tut­ki­muk­sia.

– Ul­ko­na soi­tin Jus­sil­le ja ro­mah­din, muis­te­lee Pel­to­maa.

Muu­ta­mas­sa vii­kos­sa sel­vi­si, et­tä vau­val­la oli hy­vin har­vi­nai­nen Mil­ler-Die­ke­rin synd­roo­ma. Teki mie­li ha­kea li­sä­tie­toa. Elä­mä tun­tui epä­rei­lul­ta. Oli­si to­tut­ta­va aja­tuk­seen, et­tä vau­vas­ta tu­li­si eh­kä jo koh­dus­sa en­ke­li­lap­si.

– Tä­hän tai­pa­lee­seen on liit­ty­nyt het­kiä, jot­ka ovat ol­leet eri­tyi­sen mer­ki­tyk­sel­li­siä. Kun me­nin li­sä­tut­ki­muk­sia var­ten mag­neet­ti­ku­vauk­seen, toi­voin jo­ta­kin klas­sis­ta mu­siik­kia kuu­lu­maan. Siel­lä al­koi soi­da “Maan kor­ves­sa kul­ke­vi lap­so­sen tie”. Jou­duin pit­kään ke­rää­mään it­se­ä­ni.

Su­loi­nen vau­va syn­tyi

Syk­syl­lä vau­va sit­ten syn­tyi. Syn­ny­tys oli häm­men­tä­vän kau­nis ja sees­tei­nen. Su­loi­nen oli tyt­tö­kin, tark­ka­kat­sei­nen ja pik­ku­rui­nen, pak­sus­ti hiuk­sia niin kuin per­heen vau­voil­la ai­na.

– Pää­sim­me ai­ka pian ko­tiin mut­ta olo­ni tun­tui neu­vot­to­mal­ta, avut­to­mal­ta. En oi­kein osan­nut hoi­taa vau­vaa, Pel­to­maa muis­te­lee.

Ruo­kin­ta on­nis­tui ne­nä­ma­ha­let­kul­la, ja en­sim­mäi­set kuu­kau­det me­ni­vät suh­teel­li­sen hy­vin. Mai­sa op­pi hy­myi­le­mään ja val­loit­ti sis­kot ja vel­jet, koko per­heen. Jou­lun ai­kaan ne kui­ten­kin al­koi­vat, kau­his­tut­ta­vat epi­lep­si­a­koh­tauk­set, jot­ka ve­ti­vät pie­nen ke­hon si­ni­sek­si.

– En ym­mär­rä, mi­ten per­hees­täm­me vain minä näin nii­tä koh­tauk­sia, vaik­ka nii­tä tuli usein­kin, Pel­to­maa mie­tis­ke­lee.

Elä­mää sai­raa­las­sa ja ko­to­na

Mai­san ke­hi­tys taan­tui, mut­ta hän tun­nis­ti lä­hei­set ja re­a­goi tut­tuun mu­siik­kiin.

– Oli­han mi­nul­la mil­joo­na mik­si-ky­sy­mys­tä, var­sin­kin kun aloin taas odot­taa uut­ta vau­vaa ke­vääl­lä. Me­nin sil­loin jos­tain syys­tä osas­tol­le eri reit­tiä kuin yleen­sä. Sil­loin ta­pa­sin yl­lät­tä­en us­ko­vai­sen hoi­ta­jan, jol­le it­kin tus­kaa­ni.

Koh­taa­mi­nen on jää­nyt mie­leen ih­meel­li­se­nä muis­to­na. Ih­mi­set muu­ten­kin koh­ta­si­vat äi­din ja Mai­san ai­na hy­vin asi­al­li­ses­ti:

– Kos­kaan ei tul­lut mi­tään ne­ga­tii­vis­ta. Eri­tyi­sen iha­na­na on jää­nyt mie­leen las­ten­lää­kä­ri An­na, jol­la oli ta­pa­na kyy­kis­tyä sil­mien ta­sal­le ja ol­la re­hel­li­nen, sii­tä­kin, et­tei ai­na ol­lut tie­toa tai vas­tauk­sia.

Pel­to­maa jou­tui ta­sa­pai­not­te­le­maan Mai­san pit­kien sai­raa­la­jak­so­jen ai­ka­na.

– En aja­tel­lut, et­tä on­pa tämä ras­kas­ta, kun oli elet­tä­vä vain eteen­päin. Tun­sin sil­ti ole­va­ni ai­na vää­räs­sä pai­kas­sa. Sai­raa­las­sa oli vau­va­ni ja ko­to­na odot­ti­vat muut lap­set. Lä­hei­sil­tä ja tut­ta­vil­ta saa­tu konk­reet­ti­nen apu tun­tui to­del­la kor­vaa­mat­to­mal­ta, hän kiit­tää.

Rau­hal­li­nen läh­dön­het­ki

Syk­syl­lä Pel­to­maan uu­den vau­van syn­ty­mää oli tar­koi­tus käyn­nis­tel­lä.

– Olin käy­ril­lä ja odot­te­lin, et­tä hoi­ta­ja tu­li­si te­ke­mään seu­raa­van siir­ron. Tu­li­kin eri ker­rok­ses­ta An­na-lää­kä­ri ja sa­noi, et­tä Mai­san tila on niin huo­no, et­tä käyn­nis­tys­tä siir­re­tään.

Noin vii­kon ku­lut­tua oli sel­vää, et­tä en­ke­lit ovat jo pian tu­los­sa nou­ta­maan vä­sy­neen Mai­san tai­vaan ko­tiin.

– Odo­tin mui­ta per­heen­jä­se­niä pai­kal­le. Kun he tu­li­vat, meni kym­me­nen mi­nuut­tia ja Mai­san pie­ni sy­dän lak­ka­si lyö­mäs­tä. Läh­dön het­ki oli kau­nis ja rau­hal­li­nen, huo­ne hä­mä­rä ja hil­jai­nen. Ajat­te­lin yl­lät­ty­nee­nä, et­tä nyt­kö jo, Pel­to­maa muis­te­lee.

Meni noin viik­ko, ja per­hee­seen syn­tyi uu­si vau­va, Ai­ni Ilo­na.

– Koin ar­vok­kaa­na, kun eräs kä­ti­lö is­tui pit­kään ja kii­reet­tö­mäs­ti luo­na­ni ja ju­tel­tiin vau­vois­ta, Mai­sas­ta ja Ai­nis­ta.

– En to­si­aan­kaan tie­dä, mi­ten oli­sim­me sel­vin­neet il­man Ai­nia. Hän on ol­lut tai­vaan lah­ja meil­le alus­ta as­ti, häm­mäs­te­lee Pel­to­maa.

Hän ker­too eh­ti­neen­sä ja saa­neen­sa sil­ti sur­ra en­ke­li-Mai­saa.

Eri­lai­set ta­vat sur­ra

– Su­ru­työ­tä tein oi­ke­as­taan koko Mai­san elä­män ajan. Au­to­mat­koil­la olen niin usein it­ke­nyt ja huu­ta­nut, sur­rut yk­si­tyi­ses­ti ja it­sek­se­ni. Jus­sin suru oi­ke­as­taan sit­ten yl­lät­ti­kin mi­nut Mai­san kuo­le­man jäl­keen, sil­lä olin omaa su­ru­a­ni jo niin pal­jon kä­si­tel­lyt ja ol­lut Mai­saa lä­hel­lä. Huo­ma­sin, et­tä meil­lä oli eri­lai­nen tapa sur­ra ja jo­kai­sel­la lap­sel­la tie­tys­ti oman­lai­sen­sa, pyö­rit­te­lee Saa­ra Pel­to­maa.

Pel­to­maa ker­too op­pi­neen­sa kyl­lä, mikä mer­ki­tys Mai­san rei­lun vuo­den mit­tai­sel­la elä­mäl­lä oli.

– Mai­sa tuli näyt­tä­mään, mikä elä­mäs­sä on tär­ke­ää. Hän näyt­ti sen mei­dän per­heem­me li­säk­si ai­ka isol­le jou­kol­le mui­ta­kin ih­mi­siä.

Lue täl­lä vii­kol­la il­mes­ty­nees­tä Päi­vä­mie­hes­tä li­sää jut­tu­ja tee­mas­ta Elä­män lah­ja ja eu­ta­na­sia.