Ju­ma­la on tar­koit­ta­nut ih­mi­sen te­ke­mään työ­tä, Heli Kan­to­la to­te­aa.

Hän työs­ken­te­lee eri­tyi­sa­si­an­tun­ti­ja­na ja tut­ki­ja­na Suo­men Syö­päyh­dis­tyk­ses­sä Syö­pään sai­ras­tu­nei­den ja lä­heis­ten tuki -hank­kees­sa sekä so­si­aa­li­työn yli­o­pis­ton­leh­to­ri­na Itä-Suo­men yli­o­pis­tos­sa.

Hän on työs­sään nä­kö­a­la­pai­kal­la: työl­lä on ih­mi­sel­le ja ih­mi­sen hy­vin­voin­nil­le iso mer­ki­tys. Mo­net ha­lu­ai­si­vat teh­dä töi­tä, mut­ta ei­vät eri­lai­sis­ta syis­tä voi. Syy­nä voi ol­la esi­mer­kik­si on­net­to­muu­den ai­heut­ta­ma vam­mau­tu­mi­nen tai sai­ras­tu­mi­nen, työ­paik­ka­kiu­saa­mi­nen, eri­lai­set riip­pu­vuu­det tai ti­lan­ne, jos­sa on mah­do­ton vaih­taa ym­pä­ris­töä työ­tä saa­dak­seen.

Kan­to­la sai nä­kö­a­lo­ja työ­e­lä­män ja sai­rau­den ky­sy­myk­siin omas­ta väi­tös­kir­jas­taan.

– Mo­net sai­rau­den ta­kia työn­sä me­net­tä­neet ih­mi­set ko­ki­vat, et­tä ar­vo­maa­il­ma meni uu­sik­si.

Se näyt­täy­tyi myös myön­tei­se­nä asi­a­na, ja esi­mer­kik­si per­heel­le, tai­teel­le, har­ras­tuk­sil­le ja va­paa­eh­tois­töil­le saat­toi sil­loin jää­dä ai­em­paa enem­män ai­kaa.

Työl­lä on Kan­to­lan mu­kaan vah­vas­ti myös hoi­ta­va ja kun­tout­ta­va vai­ku­tus. Se an­taa elä­mään mer­ki­tyk­sel­li­syy­den tun­net­ta, ja työ­yh­tei­söl­lä on myös so­si­aa­li­nen mer­ki­tys. El­lei voi ol­la palk­ka­töis­sä, esi­mer­kik­si rau­ha­nyh­dis­tyk­sen va­paa­eh­tois­työt voi­vat tuo­da elä­mään mer­ki­tys­tä ja uu­sia ih­mis­suh­tei­ta.

Tut­ki­ja­na Kan­to­la ha­lu­aa tut­kia asi­oi­ta, joil­la on yh­teis­kun­nal­lis­ta mer­ki­tys­tä.

– Käy­tän­nön ym­mär­rys­tä ja maa­lais­jär­keä on kyl­lä pal­jon. Tut­ki­muk­sel­la ha­lu­an osoit­taa psyyk­ki­sen ja so­si­aa­li­sen hy­vin­voin­nin mer­ki­tys­tä osa­na sai­ras­tu­neen kun­tou­tu­mis­ta, jot­ta sii­hen saa­daan enem­män re­surs­se­ja.

Kan­to­la sai lap­suu­den­ko­dis­taan työ­te­li­ään pe­rin­nön, mut­ta ”ei me­nes­tys­vaa­ti­mus­ta”. Per­he teki pit­kiä mar­ja­reis­su­ja, ja äi­ti ja isä an­toi­vat omal­la te­ke­mi­sel­lään hy­vän esi­mer­kin. Van­hem­mat te­ki­vät pal­jon töi­tä ja kan­nus­ti­vat lap­si­aan pie­nes­tä as­ti.

– Jo­kai­nen on saa­nut va­li­ta oman alan­sa ihan it­se.

Kan­to­la it­se vaih­toi lu­ki­oa­jan lää­kä­ri­haa­veet so­si­aa­li­työ­hön alan ko­ko­nais­val­tai­suu­den ja mo­ni­nä­kö­kul­mai­suu­den vuok­si – ja sik­si, et­tä sai seu­ra­ta so­si­aa­li­työ­tä opis­ke­le­via ka­ve­rei­taan lä­hel­tä. Ala veti puo­leen­sa.

Kan­to­la nä­kee us­ko­vai­sis­sa per­heis­sä pal­jon yrit­te­li­äi­syyt­tä ja roh­keut­ta läh­teä et­si­mään omia mah­dol­li­suuk­sia oman ko­ti­paik­ka­kun­nan ul­ko­puo­lel­ta.

Ih­mi­nen voi jou­tua elä­mäs­sään ko­vil­le, vaik­ka läh­tö­koh­dat oli­si­vat suo­tui­sat­kin.

– Sa­non usein opis­ke­li­joil­le, et­tä ei ole it­ses­tään sel­vää, is­tuu­ko pöy­däs­sä asi­ak­kaa­na vai työn­te­ki­jä­nä. Ke­nen ta­han­sa elä­mäs­sä voi ta­pah­tua asi­oi­ta, joi­den vuok­si jou­tuu ha­ke­maan apua.

– Ja ko­vis­ta­kin läh­tö­koh­dis­ta voi pon­nis­taa vaik­ka mi­hin töi­hin.

Kan­to­la ker­too poh­ti­neen­sa, mi­ten pe­rus­kou­lu voi­si vah­vis­taa las­ten oma­nar­von­tun­net­ta ja us­koa omiin mah­dol­li­suuk­siin. Myös omas­sa työs­sään hän ha­lu­aa vah­vis­taa vai­keis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa ole­vien ih­mis­ten voi­ma­va­ro­ja ja it­se­luot­ta­mus­ta.

Kan­to­la ko­kee, et­tä Ju­ma­la on käyt­tä­nyt hän­tä eri­lai­siin teh­tä­viin.

– Olen ol­lut ih­meis­sä­ni, mi­ten pal­jon eri­lai­sia mah­dol­li­suuk­sia olen saa­nut. En oli­si voi­nut ku­vi­tel­la tätä tut­ki­ja­jut­tua it­sel­le­ni. Se on ol­lut yl­lät­tä­vää, mut­ta kui­ten­kin pala mi­nua.

Heli Kan­to­la ha­lu­aa kan­nus­taa ih­mi­siä yrit­tä­mään par­haan­sa.

– Mut­ta kaik­keen ei voi vai­kut­taa. Ei ole vää­rin me­nes­tyä ja ha­lu­ta me­nes­tyä. Mut­ta vie­ras­tan sitä, jos ih­mi­set las­ke­vat omik­si an­si­oik­seen sen, et­tä me­nes­tyy. Se on to­del­la­kin Ju­ma­lan lah­jaa.

Kan­to­la ky­se­lee, on­ko ih­mi­sel­le tär­ke­äm­pää se, et­tä on pal­jon ma­te­ri­aa­lis­ta hy­vää vai se, et­tä ol­laan lä­heis­ten kans­sa ja voi­daan hy­vin? Hän kan­nus­taa te­ke­mään omis­ta kuu­lu­mi­sis­ta vä­li­ti­lin­pää­tök­siä. On­ko vauh­ti työs­sä eh­kä kas­va­nut niin ko­vak­si, et­tä hin­ta­na sii­tä on oma ja lä­heis­ten vä­he­ne­vä hy­vin­voin­ti?

– Jos­kus pa­ras­ta, mitä voi teh­dä, on hank­kiu­tua eroon lii­an kuor­mit­ta­vas­ta työ­pai­kas­ta. Omas­sa työ­put­kes­sa voi myös so­keu­tua niin, et­tei enää näe, mikä on tär­ke­ää.

Kan­to­lan mie­les­tä Suo­mes­sa ky­sy­tään yhä lii­an usein ”mitä sää teet työk­se­si”. Tär­ke­äm­pää hä­nes­tä on se, kuka ja mil­lai­nen ih­mi­nen on. Hän muis­tut­taa, et­tä usein ei myös­kään näy pääl­le päin, mik­si joku ei voi teh­dä töi­tä.

– Ei se ole niin tär­ke­ää, mitä te­kee, vaan mi­ten te­kee ja se, et­tä on it­se tyy­ty­väi­nen. Sai­ra­se­läk­keel­lä teh­tä­vä va­paa­eh­tois­työ voi ol­la yh­tä tär­ke­ää kuin jo­kin niin sa­no­tus­ti mer­kit­tä­vä ase­ma yh­teis­kun­nas­sa.

Teks­ti: Vil­ja Paa­vo­la

Kuva: Ee­ro Tii­ro­la

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 2.8.2017