Kir­si Rundg­ren on toi­mi­nut Pie­tar­saa­ren suo­ma­lai­sen seu­ra­kun­nan di­a­ko­ni­na vuo­des­ta 2001 läh­tien.

– Koen, et­tä tämä on mi­nun elä­män­työ­ni, hän sa­noo iloi­se­na.

– Heti lu­ki­on jäl­keen py­rin alal­le. Mi­nul­la oli voi­ma­kas halu aut­taa. Kun val­mis­tuin, ru­koi­lin, et­tä löy­täi­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­nan, Kir­si ker­too.

Ju­ma­la kuu­li hä­nen ru­kouk­sen­sa, ja hän sai pa­ran­nuk­sen ar­mon.

– Kun saa ol­la tai­vas­tiel­lä, se on myös voi­ma­va­ra täs­sä työs­sä. Hen­ki­lö­koh­tai­nen us­ko an­taa nä­kö­a­laa työ­hön ja toi­voa toi­vot­to­muu­den­kin kes­kel­lä, Kir­si sa­noo.

Di­a­ko­ni­a­työ­tä ei voi­si hä­nen mu­kaan­sa teh­dä pel­käs­tään ai­neel­li­sel­la tai maal­li­sel­la poh­jal­la.

– Täy­tyy ai­na muis­tut­taa it­sel­leen, et­tä tämä kaik­ki ei ole mi­nun har­teil­la­ni. Ju­ma­la tun­tee näi­den­kin ih­mis­ten asi­at pa­rem­min kuin minä. Kun it­se saa ol­la evan­ke­liu­min ja ar­mon al­la, on hel­pom­pi aut­taa mui­ta ja ru­koil­la hei­dän puo­les­taan.

– On myös tär­ke­ää tun­nis­taa omat ra­jan­sa aut­ta­mis­työs­sä, Kir­si to­te­aa.

Ys­tä­väl­li­syys on di­a­ko­ni­aa

Kir­si ker­too koh­taa­van­sa toi­si­naan työ­a­jan ul­ko­puo­lel­la ih­mi­siä, joi­ta hän on aut­ta­nut työ­a­jal­la ja jot­ka ha­lu­ai­si­vat kes­kus­tel­la asi­ois­taan li­sää vaik­ka­pa kes­kel­lä kii­reis­tä kaup­pa­reis­sua. Sel­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa Kir­si on ko­ke­nut, et­tei ai­na jak­sai­si pa­neu­tua toi­sen on­gel­miin. Erään täl­lai­sen koh­taa­mi­sen jäl­keen Kir­sin 8-vuo­ti­as poi­ka Eli­as huo­maut­ti: ”Ys­tä­väl­li­nen voi ai­na ol­la.”

– Ys­tä­väl­li­syys voi to­si­aan ol­la mitä par­hain­ta di­a­ko­ni­a­työ­tä, Kir­si to­te­aa ja jat­kaa:

– Näin­kin yk­sin­ker­tai­nen asia tah­too meil­tä ih­mi­sil­tä unoh­tua. Ei avun an­ta­mi­sen tar­vit­se vält­tä­mät­tä ol­la mi­tään konk­reet­tis­ta.

Kuun­te­le­mi­nen ja toi­sen kun­ni­oit­ta­mi­nen voi ol­la vai­keuk­sien­sa kans­sa kamp­pai­le­val­le to­del­la mer­kit­tä­vä asia.

Meil­le kai­kil­le tar­koi­tet­tu

Kaik­ki di­a­ko­ni­a­toi­men asi­ak­kaat ovat enem­män tai vä­hem­män haa­voi­tet­tu­ja. Jot­kut on­gel­mat juon­tu­vat ih­mi­sen elä­män läh­tö­koh­dis­ta tai voi­ma­va­rois­ta, joi­ta ei ole voi­nut it­se va­li­ta.

Yh­teis­kun­nas­sa on pal­jon yk­si­näi­syyt­tä. Huo­lien­sa kans­sa yk­sin ole­mi­nen saat­taa ol­la hy­vin ra­sit­ta­vaa ja lan­nis­ta­vaa.

Kir­kon di­a­ko­ni­a­toi­mi on osa yh­teis­kun­nan tur­va­verk­koa. Kir­kol­la on mo­nia kei­no­ja aut­taa krii­si­ti­lan­teis­sa.

– Ei avun­tar­vit­si­jan tar­vit­se ol­la niin sa­not­tu lai­ta­puo­len kul­ki­ja. Meil­le kai­kil­le voi tul­la mil­loin ta­han­sa eteen sel­lai­sia ti­lan­tei­ta, jois­ta em­me yk­sin sel­viä. Pie­nis­sä ja suu­ris­sa on­gel­mis­sa voi va­paas­ti kään­tyä esi­mer­kik­si seu­ra­kun­nan di­a­ko­nin puo­leen, Kir­si roh­kai­see.

Kuka ta­han­sa, joka tun­tee tar­vit­se­van­sa apua, voi ky­syä sitä kir­kon di­a­ko­ni­a­toi­mes­ta. Siel­lä on kou­lu­tet­tua hen­ki­lö­kun­taa ja mui­ta re­surs­se­ja, joi­den avul­la on mah­dol­lis­ta sel­vi­tä krii­sin yli.

Kir­si Rundg­re­nin työ­hön kuu­luu di­a­ko­ni­a­pii­rin ve­tä­mi­nen. Se on erään­lai­nen kes­kus­te­lu­paik­ka seu­ra­kun­ta­lai­sil­le, jot­ka ko­ke­vat täl­lai­sen kes­kus­te­lu­ryh­män aut­ta­van hei­tä.

Mui­ta työ­muo­to­ja ovat hen­ki­lö­koh­tai­set vas­taa­no­tot seu­ra­kun­ta­kes­kuk­ses­sa, ko­ti­käyn­nit ja muut ti­lai­suu­det.

– Seu­ra­kun­nan re­surs­sien pie­ne­tes­sä olen pi­tä­nyt va­paa­eh­tois­työn kurs­se­ja ha­luk­kail­le, Kir­si ker­too.

Tar­koi­tus on teh­dä di­a­ko­ni­a­työ­tä tu­le­vai­suu­des­sa enem­män myös va­paa­eh­tois­ten kans­sa. Va­paa­eh­tois­työ­nä hoi­det­ta­vat teh­tä­vät ovat pie­niä, mut­ta niis­tä muo­dos­tuu tar­peel­li­nen li­sä­a­pu.

– Kai­kis­sa asi­ois­sa em­me voi aut­taa. Työs­säm­me on tär­ke­ää tun­nis­taa on­gel­mien syi­tä ja seu­rauk­sia ja tar­vit­ta­es­sa oh­ja­ta asi­a­kas muu­hun hoi­toon, to­te­aa Kir­si.

Pie­tar­saa­ren seu­ra­kun­ta

Pie­tar­saa­ren suo­ma­lai­nen seu­ra­kun­ta on hy­vin nuo­ri, vain 50 vuot­ta van­ha. Täs­tä joh­tu­en ei pit­kiä pe­rin­tei­tä ole, ja toi­min­ta­muo­dot ovat ke­hit­ty­neet ly­hy­en ajan ku­lu­es­sa.

Seu­ra­kun­nan tyy­pil­li­nen piir­re on se, et­tä seu­ra­kun­ta­lais­ten juu­ret ovat suu­rel­ta osin muu­al­la. 1960-lu­vun te­ol­lis­tu­mi­sen myö­tä lei­mal­li­ses­ti ruot­sin­kie­li­seen Pie­tar­saa­reen muut­ti run­saas­ti suo­men­kie­lis­tä vä­es­töä. Seu­ra­kun­taa kut­sut­tiin­kin ni­mel­lä ”siir­to­lais­seu­ra­kun­ta” ja Pie­tar­saar­ta ”Jär­vi­seu­dun Ame­ri­kak­si”.

– Ih­mis­ten juu­ret­to­muus hei­jas­tuu di­a­ko­ni­a­työs­sä. Heil­lä ei ole tääl­lä vält­tä­mät­tä su­ku­pol­vien muo­dos­ta­mia tur­va­verk­ko­ja, ja he ovat jol­la­kin ta­val­la yk­sin, kun vai­keuk­sia tu­lee eteen, Kir­si ker­too.

Kir­si on viih­ty­nyt hy­vin Pie­tar­saa­res­sa. Tor­ni­o­jo­ki­laak­son Pel­los­ta ko­toi­sin ole­val­le Kir­sil­le ei Pie­tar­saa­res­sa pal­jon käy­tet­ty ruot­sin kie­li­kään ole ou­to asia.

Teks­ti ja kuva: Ilk­ka Kle­met­ti

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 6.8.2014.