Kaa­ri­na Hau­ki­pu­ro

Lea Pöys­kö asuu Ou­lus­sa ker­ros­ta­los­sa mie­hen­sä kans­sa. Kaik­ki 10 las­ta ovat jo läh­te­neet ko­toa.

– Elä­ke­päi­vät ovat men­neet no­pe­as­ti. Ke­säl­lä olem­me use­am­man kuu­kau­den mö­kil­lä. Siel­lä riit­tää mo­nen­lais­ta puu­has­te­lua. Las­ten per­heet vie­rai­le­vat mie­lel­lään siel­lä ja mo­net juh­lat on jär­jes­tet­ty mö­kil­lä.

Lea ker­too ole­van­sa tyy­ty­väi­nen ni­meen­sä:

– Se on ly­hyt ja sil­lä on raa­ma­tul­li­nen taus­ta.

Hän ei muis­ta van­hem­pien­sa ker­to­neen ni­men­sä taus­tas­ta.

– He ovat ha­lun­neet an­taa toi­sek­si ni­mek­si He­le­nan, mikä on mum­mo­ni nimi. Var­maan sii­hen on ha­et­tu so­pi­vaa etu­ni­meä.

Lea har­ras­taa kä­si­töi­tä, kun­to­sa­lil­la käyn­tiä ja ul­koi­lua. Ys­tä­vät ovat hä­nel­le tär­kei­tä. He ky­läi­le­vät ja mat­kus­te­le­vat yh­des­sä.

– Omien las­ten ja hei­dän per­hei­den elä­mää on mie­len­kiin­tois­ta seu­ra­ta ja ol­la syk­kees­sä mu­ka­na. Se on elä­män rik­kaut­ta.

– Uu­del­ta vuo­del­ta toi­von, et­tä sai­sim­me ol­la ter­vee­nä ja säi­lyt­täi­sim­me us­ko­mi­sen lah­jan.