An­ni-In­ke­ri Tör­mä­nen

Pu­das­jär­vi­nen Sa­mu­li Lep­pä­nen työl­lis­tää it­sen­sä Lep­pä­mä­en yh­teis­met­sän osak­kaa­na ja toi­min­nan­joh­ta­ja­na.

Sa­mu­li Lep­pä­nen kou­lut­tau­tui nuo­ruu­des­saan met­sä­ta­lou­sin­si­nöö­rik­si. Tek­niik­ka ei niin kiin­nos­ta­nut, mut­ta se kiin­nos­ti, mi­ten met­sän saa tuot­ta­maan. Sitä pää­si nuo­re­na mie­he­nä vä­hän jo tes­taa­maan, kun isä os­ti met­sä­pals­tan ja pääs­ti po­jan te­ke­mään.

Ai­em­min Lep­pä­nen oli toi­mi­nut val­ti­ol­la met­sä­suun­nit­te­li­ja­na ja met­sä­ta­lou­den tar­kas­ta­ja­na sekä en­nen yrit­tä­jäk­si al­ka­mis­taan os­ta­ja­na suu­res­sa met­sä­te­ol­li­suu­sy­ri­tyk­ses­sä. Os­ta­jan työn Lep­pä­nen koki eri­tyi­sen mer­kit­tä­vä­nä työ­nä ko­ti­paik­ka­kun­nan hy­väk­si. Sii­nä näki ih­mis­ten ar­kea, jos­kus myös pys­tyi aut­ta­maan ih­mi­siä hei­dän vai­keuk­sis­saan. Ih­mis­ten kans­sa työs­ken­te­ly oli mu­ka­vaa.

Met­sä­a­lan yrit­tä­jyys tuli Lep­pä­sel­le kuin tar­jot­ti­mel­la. Hän­tä hou­ku­tel­tiin mu­kaan yri­tys­toi­min­taan, joka läh­tö­koh­tai­ses­ti oli laa­jem­paa kuin mis­tä per­hees­sä oli ai­em­min kes­kus­tel­tu. Ai­em­mal­ta su­ku­pol­vel­ta oli mal­li­na kou­lut­tau­tu­mi­nen ja tur­val­li­seen palk­ka­työ­hön tot­tu­mi­nen. Ai­kan­sa poh­dit­tu­aan hän us­kal­tau­tui yrit­tä­jäk­si vuon­na 2017.

Rat­kai­se­vat sa­nat tu­li­vat Jo­han­na-vai­mol­ta, joka hok­saut­ti: ”Olet pu­hu­nut, et­tä jos­kus voi­si elää omas­ta met­säs­tä. Et­kö sinä ym­mär­rä, et­tä si­nul­le tar­jo­taan jo nyt sii­hen mah­dol­li­suut­ta. Ei­kö voi­si luot­taa sii­hen, et­tä sen ai­ka on nyt?”

– Edel­li­sen työn päi­vät oli­vat pit­kiä. Tun­tui, et­tä ha­lu­ai­sin osal­lis­tua per­heen elä­mi­seen enem­män, ker­too Lep­pä­nen.

– Nyt ko­ti­toi­mis­toa pi­tä­vä­nä yrit­tä­jä­nä on saa­nut viet­tää rau­hal­li­sia aa­mu­ja, seu­ra­ta las­ten kou­luun läh­döt ja keit­tää yh­tei­set kah­vit hei­dän kou­lus­ta tu­lon­sa het­keen. Se on tun­tu­nut hy­väl­tä.

Yri­tys on met­sä.

– Se on tän­ne luo­tu, se oli tääl­lä en­nen mei­tä ja tän­ne se jää. Oma ai­kam­me voi­daan las­kea ja miet­tiä, mikä met­säl­le oli­si pa­ras­ta. Toi­saal­ta on hie­noa kä­vel­lä omas­sa met­säs­sä, mut­ta sa­mal­la tun­tee, et­tei se kui­ten­kaan ole oma, vaan met­sä jat­kaa elo­aan mi­nun­kin jäl­kee­ni, tuu­mii Lep­pä­nen.

Lep­pä­nen ko­kee, et­tä Ju­ma­la on joh­ta­nut yrit­tä­mi­sen tai­pa­leel­la.

– Ajat­te­lin pie­ni­muo­toi­sem­paa met­sä­a­lan yrit­tä­mis­tä, mut­ta mi­nut ha­et­tiin tääl­tä kau­kaa Pu­das­jär­vel­tä ny­kyi­seen mu­kaan, to­te­aa Lep­pä­nen.

– Jos ta­lou­del­li­set ar­vot ovat lii­an kor­ke­as­sa kurs­sis­sa, se tuot­taa lii­an ko­van maa­il­man. Jos ih­mi­nen kat­soo kä­si­ään, et­tä omal­la voi­mal­la, vii­sau­del­la ja kau­ko­kat­sei­suu­del­la yrit­tä­mi­sen tu­los on teh­ty, hän ereh­tyy. Kun tar­kem­min muis­te­lee, niin voi to­de­ta, et­tä ih­mi­sen pää­tök­sis­tä huo­li­mat­ta yri­tys on voi­nut me­nes­tyä, huo­maa Lep­pä­nen.

Lep­pä­nen kan­nus­taa yrit­tä­mi­seen avoi­min mie­lin.

– Täs­sä ajas­sa saa ol­la roh­ke­as­ti sitä mitä on. Sitä ar­vos­te­taan, et­tä elää ar­vo­jen­sa mu­kai­ses­ti. Ai­to ih­mi­nen saa ar­vos­tuk­sen ja ti­laa elää, ko­kee Lep­pä­nen.