Vil­ja­mi-pap­pa­ni oli yk­si heis­tä, jot­ka syk­syl­lä 1939 läh­ti­vät puo­lus­ta­maan Suo­me­am­me. Hän pal­ve­li JR27:ssa ki­vää­ri­ryh­män joh­ta­ja­na. Edes­sä oli­vat muun mu­as­sa Raat­teen­tien ää­rim­mäi­sen ras­kaat tais­te­lut.

Jat­ko­so­das­sa pap­pa haa­voit­tui. Sir­pa­lei­ta ja vam­mo­ja jäi. Hä­nen toi­nen kä­ten­sä ei pa­ran­tu­nut kos­kaan. Se ei avau­nut it­ses­tään, vaan käsi piti joka ker­ta ava­ta toi­sel­la kä­del­lä.

Sil­ti pap­pa elät­ti per­heen­sä maan­vil­je­li­jä­nä so­tien jäl­keen, eläk­keel­le jää­mi­seen­sä saak­ka.

Muis­tan Vil­ja­mi-pa­pan hil­jai­se­na, työ­te­li­ää­nä ja vaa­ti­mat­to­ma­na mie­he­nä, joka omas­sa vers­tas­huo­nees­saan teki muun mu­as­sa tai­dok­kai­ta pä­re­ko­re­ja.

Tär­keä muis­to it­sel­le­ni on jää­nyt sii­tä, kun pie­ne­nä kou­lu­lai­se­na me­nin mum­mon ja pa­pan luok­se kou­lun jäl­keen ja lei­kim­me pa­pan kans­sa hip­paa.

Muis­tan pa­pan myös is­tu­mas­sa etei­sen ison ra­di­on ää­res­sä, kuun­te­le­mas­sa il­tau­u­ti­sia. Mie­leen piir­tyi tun­ne, et­tä uu­ti­set oli­vat pa­pal­le tär­kei­tä. Nii­tä piti kuun­nel­la tar­kas­ti.

Tie­tääk­se­ni pap­pa ei kos­kaan pu­hu­nut so­das­ta, mut­ta hän näki sii­tä pai­na­jai­sia van­huus­vuo­siin saak­ka.

Mi­nua on lii­kut­ta­nut eräs äi­din ker­to­ma lap­suus­muis­to. Kun hän oli lap­si, he kä­vi­vät tal­vi­sin he­vos­kyy­dil­lä seu­rois­sa. Erääl­lä ker­ral­la mat­ka tait­tui kuu­ta­mon va­los­sa, pak­kas­sääs­sä. Oli kir­kas täh­ti­tai­vas, jota äi­ti­ni oli kat­sel­lut.

Pap­pa is­tui oh­jas­ta­mas­sa ja lau­loi: "Tääl­lä usein kor­pi­maa­ta kul­keis­sain, syn­kät pil­vet peit­tä­vät mun ko­ti­maan. Vaan kun Jee­sus Hen­kens kaut­ta loh­dut­taa, sil­loin mus­tat pil­vet kaik­ki hä­vi­ää."

Tuo Sii­o­nin lau­lu oli pa­pal­le tär­keä. Mi­nul­le tuo äi­din muis­to tuo loh­dut­ta­van tun­teen, et­tä us­ko an­toi pa­pal­le voi­maa niin ras­kai­na so­ta­vuo­si­na kuin rau­han ai­ka­na­kin, kun elä­mä kor­pi­mai­den kes­kel­lä oli työ­tä ja vai­vaa.

Kii­tos. Se sana on mie­les­sä­ni tä­nään, kun tal­vi­so­dan al­ka­mi­ses­ta on ku­lu­nut 80 vuot­ta. Kii­tos teil­le, Vil­ja­mi-pap­pa, Pek­ka-pap­pa ja koko ve­te­raa­ni­su­ku­pol­vi, et­tä puo­lus­tit­te isän­maa­tam­me.

Suu­ri kii­tol­li­suus on sii­tä, et­tä Ju­ma­la aut­toi. Il­man hä­nen apu­aan Suo­mi ei oli­si sel­vin­nyt.