Viljami-pappani oli yksi heistä, jotka syksyllä 1939 lähtivät puolustamaan Suomeamme. Hän palveli JR27:ssa kivääriryhmän johtajana. Edessä olivat muun muassa Raatteentien äärimmäisen raskaat taistelut.
Jatkosodassa pappa haavoittui. Sirpaleita ja vammoja jäi. Hänen toinen kätensä ei parantunut koskaan. Se ei avaunut itsestään, vaan käsi piti joka kerta avata toisella kädellä.
Silti pappa elätti perheensä maanviljelijänä sotien jälkeen, eläkkeelle jäämiseensä saakka.
Muistan Viljami-papan hiljaisena, työteliäänä ja vaatimattomana miehenä, joka omassa verstashuoneessaan teki muun muassa taidokkaita pärekoreja.
Tärkeä muisto itselleni on jäänyt siitä, kun pienenä koululaisena menin mummon ja papan luokse koulun jälkeen ja leikimme papan kanssa hippaa.
Muistan papan myös istumassa eteisen ison radion ääressä, kuuntelemassa iltauutisia. Mieleen piirtyi tunne, että uutiset olivat papalle tärkeitä. Niitä piti kuunnella tarkasti.
Tietääkseni pappa ei koskaan puhunut sodasta, mutta hän näki siitä painajaisia vanhuusvuosiin saakka.
Minua on liikuttanut eräs äidin kertoma lapsuusmuisto. Kun hän oli lapsi, he kävivät talvisin hevoskyydillä seuroissa. Eräällä kerralla matka taittui kuutamon valossa, pakkassäässä. Oli kirkas tähtitaivas, jota äitini oli katsellut.
Pappa istui ohjastamassa ja lauloi: "Täällä usein korpimaata kulkeissain, synkät pilvet peittävät mun kotimaan. Vaan kun Jeesus Henkens kautta lohduttaa, silloin mustat pilvet kaikki häviää."
Tuo Siionin laulu oli papalle tärkeä. Minulle tuo äidin muisto tuo lohduttavan tunteen, että usko antoi papalle voimaa niin raskaina sotavuosina kuin rauhan aikanakin, kun elämä korpimaiden keskellä oli työtä ja vaivaa.
Kiitos. Se sana on mielessäni tänään, kun talvisodan alkamisesta on kulunut 80 vuotta. Kiitos teille, Viljami-pappa, Pekka-pappa ja koko veteraanisukupolvi, että puolustitte isänmaatamme.
Suuri kiitollisuus on siitä, että Jumala auttoi. Ilman hänen apuaan Suomi ei olisi selvinnyt.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys