Olen kas­va­nut il­man van­hem­pi­a­ni. Isä­ni läk­si ko­toa, kun olin noin puo­li­vuo­ti­as. äi­ti­ni kuo­li, kun olin vii­si vuot­ta. Nyt olen 23-vuo­ti­as opis­ke­li­ja, Mo­ha­med Mous­tap­ha ni­mel­tä­ni ja ko­toi­sin To­gon pää­kau­pun­gis­ta Lomés­ta, Af­ri­kas­ta.

Ker­ron lap­suu­des­ta­ni ja nuo­ruu­des­ta­ni ja sii­tä, mitä ta­pah­tui, kun asi­ak­kaa­ni an­toi mi­nul­le kun­non juo­ma­ra­han si­jas­ta käyn­ti­kort­tin­sa.

äi­ti­ni kuo­le­man jäl­keen To­gon poh­joi­so­sas­sa asu­va iso­äi­ti­ni ot­ti mi­nut hoi­toon­sa, kun­nes ala­kou­lun jäl­keen tä­ti­ni adop­toi mi­nut per­hee­seen­sä Lom­éen. Näin mi­nul­la oli pa­rem­mat mah­dol­li­suu­det saa­da hyvä kou­lu­tus.

Tä­ti­ni kus­tan­si ylä­kou­lu­ni ja lu­ki­o­ni, mut­ta yli­o­pis­to-opin­toi­hin va­rat ei­vät riit­tä­neet, sil­lä hä­nel­lä oli huo­leh­dit­ta­va­naan vii­si omaa las­ta. Niin­pä opis­ke­lu­je­ni alus­sa tein ra­vin­to­las­sa il­ta­vuo­roa tar­joi­li­ja­na.

Opin­nois­ta­ni ei tul­lut mi­tään, sil­lä olin päi­väl­lä ai­na lii­an vä­sy­nyt. Koi­tin kor­ja­ta ti­lan­teen vaih­ta­mal­la työ­paik­ka­ni ho­tel­liin, mut­ta se joh­ti­kin opin­to­je­ni lo­pet­ta­mi­seen. Työ vei käy­tän­nös­sä kai­ken ai­ka­ni.

Vaik­ka isä­ni on mus­li­mi, äi­ti­ni, joka oli ka­to­li­nen, tah­toi, et­tä sai­sin kris­til­li­sen kas­va­tuk­sen. Niin­pä ta­pa­na­ni oli käy­dä sun­nun­tai­sin mes­sus­sa. Se tun­tui kui­ten­kin ou­dol­ta, sil­lä kir­kos­sa­käyn­nil­lä ei ol­lut elä­määm­me vai­ku­tus­ta. Kun as­tuim­me kir­kos­ta ulos, unoh­dim­me kuu­le­mam­me: kyse oli vain ul­koi­ses­ta ta­vas­ta.

Läh­din et­si­mään muu­ta. Osal­lis­tuin toi­sen seu­ra­kun­nan toi­min­taan, joka kes­kit­tyi tais­te­le­maan pa­haa vas­taan. Siel­lä piti op­pia tun­te­maan sie­lun­vi­hol­li­nen. Se­kin tun­tui ou­dol­ta, sil­lä mie­les­tä­ni oli­si pi­tä­nyt op­pia enem­min­kin Jee­suk­sen ope­tuk­sia.

Vaih­doin taas kirk­koa. Kol­man­nes­sa pai­kas­sa ju­ma­lan­pal­ve­lus oli hur­jan me­lui­saa ja voi­ma­kas­ta. Ajat­te­lin, et­tä jos Ju­ma­la on ys­tä­väm­me, ei­kö hä­nel­le pi­täi­si pu­hua ys­tä­väl­li­ses­ti. Jäin sen­kin kir­kon toi­min­nas­ta pois, mut­ta pi­din sil­ti kris­til­lis­tä us­koa koko ajan tär­ke­ä­nä. Niin oli, vaik­ka elin ku­ten ikäi­se­ni ta­paa­vat elää.

Ho­tel­liin, jos­sa työs­ken­te­lin, ma­joit­tui erää­nä päi­vä­nä suo­ma­lai­nen mies. Ko­e­tim­me työ­ka­ve­ri­ni kans­sa pal­vel­la hän­tä hy­vin, ja kun vih­jai­sim­me, et­tä meil­le voi­si an­taa vä­hän tip­piä, hän an­toi­kin vain muu­ta­man pik­ku­ko­li­kon. Ajat­te­lim­me, et­tä on­pa ou­to tyyp­pi. Pai­kal­li­set­kin an­ta­vat se­te­li­ra­ho­ja, mut­ta tämä val­koi­nen vain pik­ku­ko­li­koi­ta.

Suo­ma­lais­mies an­toi mi­nul­le muu­ta­kin. Sain käyn­ti­kor­tin. En sii­hen sen enem­pää kiin­nit­tä­nyt huo­mi­o­ta, nak­ka­sin sen vain jo­hon­kin vas­taa­not­to­tis­kin laa­tik­koon. En sil­loin tien­nyt, et­tä tuon kor­tin kaut­ta sai­sin uu­den elä­män.

Muu­ta­man kuu­kau­den pääs­tä erää­nä lau­an­tai­na tuo käyn­ti­kort­ti sat­tui kä­tee­ni. Jos­ta­kin syys­tä ajat­te­lin, et­tä lai­tan­pa sil­le suo­ma­lai­sel­le What­sapp-vies­tin vain ter­veh­ti­äk­se­ni hän­tä. Vaih­doim­me päi­vän ai­ka­na muu­ta­man ly­hy­en vies­tin.

Sit­ten suo­ma­lai­nen sa­noi, et­tä hän oli Fa­ce­boo­kis­ta huo­man­nut, et­tä huo­men­na sun­nun­tai­na on Lomés­sa lä­he­tys­seu­rat. Hän ky­syi, ha­lu­ai­sin­ko men­nä tu­tus­tu­maan kir­kon sa­no­maan. Eh­do­tus sopi, ja so­vim­me, et­tä eräs lomé­lai­nen ha­kee mi­nut aa­mul­la seu­roi­hin.

Nuo seu­rat muut­ti­vat elä­mä­ni. Sain rau­han, jota olin et­si­nyt.

Pian sen jäl­keen, kun olin saa­nut pa­ran­nuk­sen ar­mon, työ­ni päät­tyi ho­tel­lis­sa. Se har­mit­ti, sil­lä työ­tä on to­del­la vai­kea saa­da.

Nyt ajat­te­len, et­tä se oli­kin hyvä. Muu­ten oli­si voi­nut ol­la vai­kea sa­noa työn kaut­ta tu­tuil­le ka­ve­reil­le, et­tä en enää läh­de­kään yö­ker­hoi­hin tai mui­hin sel­lai­siin me­noi­hin.

Koen, et­tä kai­ken mitä olen saa­nut, olen saa­nut lah­jak­si.

Eno­ni kus­tan­si lu­ki­o­ni ja ylä­kou­lu­ni sekä tar­jo­aa mi­nul­le asun­non ja ruo­an. Hän on teh­nyt pal­jon uh­rauk­sia vuok­se­ni.

Nyt ys­tä­vä­ni ovat aut­ta­neet kou­lu­mak­suis­sa, jot­ta voin jat­kaa opis­ke­lu­ja­ni. Ajat­te­len, et­tä olen saa­nut vaat­tee­ni lah­jak­si ja sa­non, et­tä iho­ni­kin on mi­nul­la vain lai­nas­sa. Mi­tään en kuo­le­mas­sa saa mu­kaa­ni.

Kos­ka olen it­se saa­nut niin pal­jon, ha­lu­an aut­taa mui­ta. Myös avus­tus­työs­sä tar­vi­taan joh­ta­mis­ta, jota siis opis­ke­len. Toi­von, et­tä omal­la työl­lä­ni voi­sin an­taa hy­myn ja hy­vän mie­len toi­sil­le­kin.

Olen löy­tä­nyt isä­ni mo­nien mut­kik­kai­den vai­hei­den jäl­keen. Hän asuu toi­ses­sa maas­sa, Nor­sun­luu­ran­ni­kol­la. Isä­ni pa­hoit­te­li, et­tä oli jät­tä­nyt äi­din ja mi­nut, ja pyy­si, et­ten oli­si hä­nel­le vi­hai­nen. Vas­ta­sin, et­ten ole mil­lään ta­val­la vi­hai­nen. Ei ole mi­tään syy­tä sii­hen.

Elä­mä on men­nyt näin ja jos se oli­si men­nyt toi­sin, oli­sin it­se­kin toi­nen ih­mi­nen. Oli­sin­ko sil­loin löy­tä­nyt Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja us­koa, jos­sa olen saa­nut rau­han it­sel­le­ni?

Teks­ti: Mik­ko Ju­vo­nen

Kuva: Satu Ju­vo­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 21.2.2018