JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Puhutaan maasta ja taivaasta

Ou­to tyyp­pi eh­dot­ti seu­ro­ja To­gos­sa

Puhutaan maasta ja taivaasta
22.2.2018 7.00

Olen kas­va­nut il­man van­hem­pi­a­ni. Isä­ni läk­si ko­toa, kun olin noin puo­li­vuo­ti­as. äi­ti­ni kuo­li, kun olin vii­si vuot­ta. Nyt olen 23-vuo­ti­as opis­ke­li­ja, Mo­ha­med Mous­tap­ha ni­mel­tä­ni ja ko­toi­sin To­gon pää­kau­pun­gis­ta Lomés­ta, Af­ri­kas­ta.

Ker­ron lap­suu­des­ta­ni ja nuo­ruu­des­ta­ni ja sii­tä, mitä ta­pah­tui, kun asi­ak­kaa­ni an­toi mi­nul­le kun­non juo­ma­ra­han si­jas­ta käyn­ti­kort­tin­sa.

äi­ti­ni kuo­le­man jäl­keen To­gon poh­joi­so­sas­sa asu­va iso­äi­ti­ni ot­ti mi­nut hoi­toon­sa, kun­nes ala­kou­lun jäl­keen tä­ti­ni adop­toi mi­nut per­hee­seen­sä Lom­éen. Näin mi­nul­la oli pa­rem­mat mah­dol­li­suu­det saa­da hyvä kou­lu­tus.

Tä­ti­ni kus­tan­si ylä­kou­lu­ni ja lu­ki­o­ni, mut­ta yli­o­pis­to-opin­toi­hin va­rat ei­vät riit­tä­neet, sil­lä hä­nel­lä oli huo­leh­dit­ta­va­naan vii­si omaa las­ta. Niin­pä opis­ke­lu­je­ni alus­sa tein ra­vin­to­las­sa il­ta­vuo­roa tar­joi­li­ja­na.

Opin­nois­ta­ni ei tul­lut mi­tään, sil­lä olin päi­väl­lä ai­na lii­an vä­sy­nyt. Koi­tin kor­ja­ta ti­lan­teen vaih­ta­mal­la työ­paik­ka­ni ho­tel­liin, mut­ta se joh­ti­kin opin­to­je­ni lo­pet­ta­mi­seen. Työ vei käy­tän­nös­sä kai­ken ai­ka­ni.

Vaik­ka isä­ni on mus­li­mi, äi­ti­ni, joka oli ka­to­li­nen, tah­toi, et­tä sai­sin kris­til­li­sen kas­va­tuk­sen. Niin­pä ta­pa­na­ni oli käy­dä sun­nun­tai­sin mes­sus­sa. Se tun­tui kui­ten­kin ou­dol­ta, sil­lä kir­kos­sa­käyn­nil­lä ei ol­lut elä­määm­me vai­ku­tus­ta. Kun as­tuim­me kir­kos­ta ulos, unoh­dim­me kuu­le­mam­me: kyse oli vain ul­koi­ses­ta ta­vas­ta.

Läh­din et­si­mään muu­ta. Osal­lis­tuin toi­sen seu­ra­kun­nan toi­min­taan, joka kes­kit­tyi tais­te­le­maan pa­haa vas­taan. Siel­lä piti op­pia tun­te­maan sie­lun­vi­hol­li­nen. Se­kin tun­tui ou­dol­ta, sil­lä mie­les­tä­ni oli­si pi­tä­nyt op­pia enem­min­kin Jee­suk­sen ope­tuk­sia.

Vaih­doin taas kirk­koa. Kol­man­nes­sa pai­kas­sa ju­ma­lan­pal­ve­lus oli hur­jan me­lui­saa ja voi­ma­kas­ta. Ajat­te­lin, et­tä jos Ju­ma­la on ys­tä­väm­me, ei­kö hä­nel­le pi­täi­si pu­hua ys­tä­väl­li­ses­ti. Jäin sen­kin kir­kon toi­min­nas­ta pois, mut­ta pi­din sil­ti kris­til­lis­tä us­koa koko ajan tär­ke­ä­nä. Niin oli, vaik­ka elin ku­ten ikäi­se­ni ta­paa­vat elää.

Ho­tel­liin, jos­sa työs­ken­te­lin, ma­joit­tui erää­nä päi­vä­nä suo­ma­lai­nen mies. Ko­e­tim­me työ­ka­ve­ri­ni kans­sa pal­vel­la hän­tä hy­vin, ja kun vih­jai­sim­me, et­tä meil­le voi­si an­taa vä­hän tip­piä, hän an­toi­kin vain muu­ta­man pik­ku­ko­li­kon. Ajat­te­lim­me, et­tä on­pa ou­to tyyp­pi. Pai­kal­li­set­kin an­ta­vat se­te­li­ra­ho­ja, mut­ta tämä val­koi­nen vain pik­ku­ko­li­koi­ta.

Suo­ma­lais­mies an­toi mi­nul­le muu­ta­kin. Sain käyn­ti­kor­tin. En sii­hen sen enem­pää kiin­nit­tä­nyt huo­mi­o­ta, nak­ka­sin sen vain jo­hon­kin vas­taa­not­to­tis­kin laa­tik­koon. En sil­loin tien­nyt, et­tä tuon kor­tin kaut­ta sai­sin uu­den elä­män.

Muu­ta­man kuu­kau­den pääs­tä erää­nä lau­an­tai­na tuo käyn­ti­kort­ti sat­tui kä­tee­ni. Jos­ta­kin syys­tä ajat­te­lin, et­tä lai­tan­pa sil­le suo­ma­lai­sel­le What­sapp-vies­tin vain ter­veh­ti­äk­se­ni hän­tä. Vaih­doim­me päi­vän ai­ka­na muu­ta­man ly­hy­en vies­tin.

Sit­ten suo­ma­lai­nen sa­noi, et­tä hän oli Fa­ce­boo­kis­ta huo­man­nut, et­tä huo­men­na sun­nun­tai­na on Lomés­sa lä­he­tys­seu­rat. Hän ky­syi, ha­lu­ai­sin­ko men­nä tu­tus­tu­maan kir­kon sa­no­maan. Eh­do­tus sopi, ja so­vim­me, et­tä eräs lomé­lai­nen ha­kee mi­nut aa­mul­la seu­roi­hin.

Nuo seu­rat muut­ti­vat elä­mä­ni. Sain rau­han, jota olin et­si­nyt.

Pian sen jäl­keen, kun olin saa­nut pa­ran­nuk­sen ar­mon, työ­ni päät­tyi ho­tel­lis­sa. Se har­mit­ti, sil­lä työ­tä on to­del­la vai­kea saa­da.

Nyt ajat­te­len, et­tä se oli­kin hyvä. Muu­ten oli­si voi­nut ol­la vai­kea sa­noa työn kaut­ta tu­tuil­le ka­ve­reil­le, et­tä en enää läh­de­kään yö­ker­hoi­hin tai mui­hin sel­lai­siin me­noi­hin.

Koen, et­tä kai­ken mitä olen saa­nut, olen saa­nut lah­jak­si.

Eno­ni kus­tan­si lu­ki­o­ni ja ylä­kou­lu­ni sekä tar­jo­aa mi­nul­le asun­non ja ruo­an. Hän on teh­nyt pal­jon uh­rauk­sia vuok­se­ni.

Nyt ys­tä­vä­ni ovat aut­ta­neet kou­lu­mak­suis­sa, jot­ta voin jat­kaa opis­ke­lu­ja­ni. Ajat­te­len, et­tä olen saa­nut vaat­tee­ni lah­jak­si ja sa­non, et­tä iho­ni­kin on mi­nul­la vain lai­nas­sa. Mi­tään en kuo­le­mas­sa saa mu­kaa­ni.

Kos­ka olen it­se saa­nut niin pal­jon, ha­lu­an aut­taa mui­ta. Myös avus­tus­työs­sä tar­vi­taan joh­ta­mis­ta, jota siis opis­ke­len. Toi­von, et­tä omal­la työl­lä­ni voi­sin an­taa hy­myn ja hy­vän mie­len toi­sil­le­kin.

Olen löy­tä­nyt isä­ni mo­nien mut­kik­kai­den vai­hei­den jäl­keen. Hän asuu toi­ses­sa maas­sa, Nor­sun­luu­ran­ni­kol­la. Isä­ni pa­hoit­te­li, et­tä oli jät­tä­nyt äi­din ja mi­nut, ja pyy­si, et­ten oli­si hä­nel­le vi­hai­nen. Vas­ta­sin, et­ten ole mil­lään ta­val­la vi­hai­nen. Ei ole mi­tään syy­tä sii­hen.

Elä­mä on men­nyt näin ja jos se oli­si men­nyt toi­sin, oli­sin it­se­kin toi­nen ih­mi­nen. Oli­sin­ko sil­loin löy­tä­nyt Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja us­koa, jos­sa olen saa­nut rau­han it­sel­le­ni?

Teks­ti: Mik­ko Ju­vo­nen

Kuva: Satu Ju­vo­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 21.2.2018

17.1.2020

Kos­kaan en ota hä­nel­tä pois ar­mo­a­ni, mi­nun liit­to­ni kes­tää hor­ju­mat­ta. Ps. 89:29

Viikon kysymys