Eli­as Ka­ja­va on 24-vuo­ti­as nuo­ri mies, joka tyk­kää poh­tia elä­mää ja teh­dä pit­kiä ul­koi­lu­ret­kiä pyö­rä­tuo­lil­laan. Eli­as on opis­kel­lut ra­ken­nus­pii­rus­tus­ta ja ihai­lee pian työn­sä jäl­keä: ke­säl­lä val­mis­tuu talo, jo­hon hän on laa­ti­nut pii­rus­tuk­set.

Ke­vä­til­ta­päi­vä hä­mär­tyy, kun et­sis­ke­len oi­ke­aa osoi­tet­ta uu­den ou­lu­lai­sen ker­ros­ta­lon pi­hal­la.

– Ter­ve­tu­loa, mu­ka­va kun tu­lit, kuu­len pian iloi­sen ter­ve­tu­lo­toi­vo­tuk­sen.

Kah­vit­te­lun jäl­keen Eli­as ker­too opin­nois­taan ja elä­mäs­tään.

– Se oli ai­ka iso jut­tu, kun muu­tin 16-vuo­ti­aa­na kymp­pi­luo­kan jäl­keen Ete­lä-Suo­meen Jär­ven­pää­hän opis­ke­le­maan. Vuo­den asuin siel­lä ja opis­ke­lin työ­hön val­men­ta­val­la lin­jal­la. Tä­män jäl­keen tu­lin Ou­luun Luo­vil­le opis­ke­le­maan. Toi­mis­to- ja tie­to­tek­niik­ka­pai­not­tei­sel­la lin­jal­la olin vuo­den, jon­ka jäl­keen me­nin am­mat­ti­kou­luun suun­nit­te­lu­as­sis­tent­ti­lin­jal­le. Opis­ke­lu oli kiin­nos­ta­vaa, lin­jal­la ope­tel­tiin te­ke­mään ra­ken­nus­pii­rus­tuk­sia, Eli­as ker­too.

Eliaksen kiitoskuva vuodelta 2011, jolloin hän päätti opintonsa suunnitteluassistenttilinjalla.

Kieh­to­val­ta vai­kut­ti­vat sekä tek­ni­nen piir­tä­mi­nen et­tä aja­tus sii­tä, et­tä voi suun­ni­tel­la oi­kei­ta ra­ken­nuk­sia.

– Pii­rus­tu­soh­jel­mia tyk­kä­sin käyt­tää, se tun­tui mi­nul­le tosi so­pi­val­ta työl­tä. Kä­vin kou­lua ke­sään 2011 as­ti. Syk­syl­lä tein isäl­le tak­ka­huo­neen sekä au­to­ka­tok­sen laa­jen­nuk­sen pii­rus­tuk­set. Kou­lus­sa sain hy­vät pe­rus­tai­dot piir­tä­mi­seen ja it­se te­ke­mäl­lä ja tie­toa et­si­mäl­lä olen op­pi­nut li­sää asi­oi­ta. Piir­tä­mi­nen tun­tuu jos­kus pit­kä­ve­tei­sel­tä, mut­ta val­mis työ pal­kit­see.

Pian Eli­as saa­kin ihail­la erään mie­len­kiin­toi­sen työp­ro­jek­tin­sa tu­los­ta.

– Isän vel­jel­le tein oma­ko­ti­ta­lon ra­ken­nus­pii­rus­tuk­set. Talo val­mis­tuu ke­sään men­nes­sä. Tun­tuu hie­nol­ta, et­tä sain teh­dä täl­lai­sen työn. Tun­tuu mu­ka­val­ta, et­tä saa ol­la jol­le­kin hyö­dyk­si ja et­tä joku on ky­sy­nyt mi­nul­ta, alan­ko te­ke­mään pii­rus­tuk­sia. Se, et­tä on voi­nut aut­taa tois­ta, tun­tuu tosi hie­nol­ta.

2-vuotias Hermanni-kummipoika on Eliakselle tärkeä.

Kiin­nos­ta­via työ­tar­jouk­sia hän toi­voo saa­van­sa tu­le­vai­suu­des­sa­kin. Ja so­pi­va har­ras­tus­kin on et­sin­näs­sä.

– Oli­si mu­ka­vaa löy­tää jo­kin mie­lei­nen har­ras­tus. Ul­koi­lus­ta tyk­kään, käyn pyö­rä­tuo­lil­la aje­le­mas­sa pit­kiä mat­ko­ja. Ei pe­lo­ta mäet ei­kä mut­kat. Käyn ka­ve­rei­den luo­na. En tyk­kää syk­syn har­mau­des­ta, kun on oi­kein pi­me­ää. On­nek­si nyt on valo li­sään­ty­nyt.

Per­he ja ys­tä­vät ovat Eli­ak­sel­le tär­kei­tä.

– On tär­ke­ää, et­tä on ys­tä­viä ja per­he on lä­hel­lä. Et­tä on hy­vät vä­lit per­heen­jä­sen­ten kans­sa. On mu­ka­va käy­dä ko­to­na.

Eli­as ko­kee, et­tä us­ko on tur­va ja voi­ma­va­ra elä­mäs­sä.

– Ajat­te­len, et­tä elä­mä on hy­vis­sä kä­sis­sä ai­na. Tun­nen, et­tä olen joh­da­tet­ta­va­na ja et­tä elä­mäl­lä­ni on sel­keä pää­mää­rä. Saan luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen, ei tar­vit­se lii­kaa miet­tiä ja mu­reh­tia asi­oi­ta.