JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Puhutaan maasta ja taivaasta

Vakava masennus vei pimeään

Puhutaan maasta ja taivaasta
10.12.2022 8.10

Juttua muokattu:

9.12. 11:52
2022120911520520221210081000

Kou­lu­kiu­saa­mi­sen ai­heut­ta­mas­ta trau­mas­ta ja va­ka­vas­ta ma­sen­nuk­ses­ta toi­pu­mi­nen on pit­kä ja vaa­ti­va pro­ses­si. Kuu­si­tois­ta­vuo­ti­aan Sil­jan (nimi muu­tet­tu) ta­ri­na kui­ten­kin osoit­taa, et­tä kai­kes­ta voi sel­viy­tyä.

Oli kau­nis lop­pu­ke­vään ar­ki­päi­vä. Kou­lu­lai­set val­mis­tau­tui­vat ke­sä­lo­man viet­toon; vie­lä muu­ta­ma päi­vä oli­si uu­ras­tet­ta­va­na. Kesä oli edes­sä, au­rin­ko pais­toi läm­pi­mäs­ti ja luon­to lois­ti vih­rey­des­sään. Ke­sän kor­kea valo ei kui­ten­kaan lä­päis­syt kuu­des­luok­ka­lai­nen Sil­jan maa­il­maa. Hä­nen mie­len­sä oli va­lo­ton ja mus­ta.

Olo oli ol­lut jo pit­kään huo­no. Niin huo­no, et­tä sitä tun­tui han­ka­lal­ta enää sie­tää. Tu­le­vai­suut­ta ei ol­lut, ei in­nos­tus­ta al­ka­vas­ta pit­käs­tä lo­mas­ta.

Mui­den op­pi­lai­den pu­heen­so­ri­na ja huu­dah­duk­set jäi­vät taak­se Sil­jan suun­na­tes­sa kou­lu­päi­vän pää­tyt­tyä koh­ti ko­tiin­päin me­ne­vää tie­tä. Aja­tus kai­ken lop­pu­mi­ses­ta tun­tui loh­dul­li­sel­ta. Kun mi­kään muu ei vie­nyt pa­haa oloa pois, voi­si­ko kuo­le­ma ar­mah­taa kor­ven­ta­val­ta tus­kal­ta? Au­to­tien vart­ta kul­kies­saan Sil­ja teki pää­tök­sen; hän hyp­päi­si seu­raa­van au­ton al­le. Kun hän oli to­teut­ta­mas­sa epä­toi­vois­ta te­ko­aan, pel­ko omas­ta koh­ta­los­taan jäh­met­ti­kin pai­koil­leen, ja au­to hu­ris­te­li ty­tön ohi.

– En us­kal­ta­nut teh­dä sitä rat­kai­sua, kos­ka en tien­nyt olen­ko us­ko­mas­sa ja pää­si­sin­kö tai­vaa­seen. Koin, et­tä Ju­ma­lan käsi yl­si syn­kim­pään­kin pi­mey­teen. En­ke­li piti mi­nua kä­des­tä, kun pää­tin jat­kaa elä­mää­ni.

Ker­to­mi­nen pa­hen­si kiu­saa­mis­ta

– Äi­ti sa­noo, et­tei ole kos­kaan ta­van­nut niin ilois­ta las­ta, kuin minä olin pik­kui­se­na, ker­too Sil­ja, jon­ka sil­mis­sä tui­kah­taa ilo, var­maan­kin se sama, jon­ka äi­ti on alus­ta saak­ka näh­nyt.

Lap­suu­den huo­let­to­muu­den ja ilon se­kaan al­koi tul­la tum­mem­pia sä­vy­jä, kun Sil­ja aloit­ti vii­si­vuo­ti­aa­na esi­kou­lun. Sa­mal­la luo­kal­la ole­vat kak­si tyt­töä ot­ti­vat Sil­jan heti sil­mä­ti­kuk­seen. Esi­kou­lus­sa al­ka­nut kou­lu­kiu­saa­mi­nen kes­ti kaik­ki vuo­det ala­kou­lun lop­puun saak­ka.

Kiu­saa­jia oli aluk­si pie­ni po­ruk­ka, mut­ta kol­man­nen ja nel­jän­nen luo­kan ai­ka­na po­ruk­ka laa­je­ni. Kiu­saa­mi­nen oli jat­ku­vaa, ja sitä teh­tiin sa­las­sa eleil­lä, ke­hon­kie­lel­lä, vi­hai­sil­la kat­seil­la, hauk­ku­mi­sel­la ja pois­sul­ke­mi­sel­la. Jos­kus ti­lan­ne es­ka­loi­tui fyy­si­sek­si tö­ni­mi­sek­si­kin.

Alus­sa Sil­ja ker­toi asi­as­ta van­hem­mil­leen, jot­ka ot­ti­vat yh­teyt­tä opet­ta­jaan. Ti­lan­net­ta sel­vi­tel­tiin, mut­ta asia ei muut­tu­nut pa­rem­paan, vaan päin­vas­toin.

– Opet­ta­jat pi­ti­vät kiu­saa­jil­le pu­hut­te­lu­ja, mut­ta ker­to­mi­sen jäl­keen kiu­saa­mi­nen vain pa­he­ni. Lo­pe­tin ker­to­mas­ta asi­as­ta myös van­hem­mil­le­ni, kos­ka ajat­te­lin, et­tä kiu­saa­mi­nen py­syy edes jol­la­kin ta­val­la sie­det­tä­vä­nä, jos sii­hen ei puu­tu­ta.

Pa­ra­ne­mi­nen vie ai­kaa

Seit­se­män­nel­le luo­kal­le siir­ty­es­sään Sil­ja löy­si en­sim­mäi­set oi­ke­at ys­tä­vät. Hän ker­toi heil­le ti­lan­tees­taan, ja ys­tä­vät ot­ti­vat hä­net suo­jiin­sa. Sa­moi­hin ai­koi­hin hän päät­ti lait­taa Ins­tag­ram-ti­lin. Siel­lä hän al­koi ker­toil­la avoi­mes­ti ko­ke­muk­sis­taan. Erää­nä päi­vä­nä Sil­ja ja­koi Ins­tag­ram-ti­lin­sä vies­til­lä äi­dil­leen. Jär­ky­tyk­ses­tä toi­vot­tu­aan äi­ti ot­ti yh­teyt­tä kiu­saa­jien van­hem­piin ja al­koi ha­kea tyt­tä­rel­leen am­mat­ti­a­pua.

Avun saa­mi­nen on ol­lut ki­vik­kois­ta, mut­ta ma­sen­nus­lääk­kei­den aloit­ta­mi­nen al­koi pik­ku­hil­jaa nos­taa mie­li­a­laa. Epä­sään­nöl­li­sen kes­kus­te­lu­a­vun jäl­keen Sil­ja sai vih­doin pai­kan vii­me ke­sän alus­sa sai­raa­lan psy­ki­at­ri­sel­ta osas­tol­ta. Jak­so osas­tol­la ei kui­ten­kaan tuot­ta­nut toi­vot­tua tu­los­ta, vaan Sil­ja koki, et­tei hä­nen ti­lan­net­taan täy­sin ym­mär­ret­ty siel­lä.

– Osas­tol­la oli ai­van iha­nat hoi­ta­jat, mut­ta ti­lan­tees­ta­ni oli­si saa­nut re­a­lis­ti­sem­man ku­van, jos ei oli­si ol­lut ke­sä­lo­ma. Olo­ni oli pa­rem­pi, kun en näh­nyt kiu­saa­ji­a­ni, ei­vät­kä trau­mat ol­leet sil­loin niin vah­voi­na pääl­lä.

Osas­to­jak­son an­ti aut­toi kui­ten­kin jä­sen­te­le­mään aja­tuk­sia ja loi toi­voa, et­tä pa­ra­ne­mi­nen on vie­lä mah­dol­lis­ta.

– Pik­ku­hil­jaa tus­ka, jon­ka olin luul­lut ole­van py­sy­vää, muun­tui re­pi­vis­tä lie­keis­tä ta­sai­sek­si kuu­meek­si koko ke­hoon. Sil­loin ta­ju­sin, et­tä mi­nul­la­kin on mah­dol­li­suus pa­ran­tua, vaik­ka se vei­si­kin ai­kaa, Sil­ja ker­taa kään­teen­te­ke­vää het­keä.

Keho tal­len­taa trau­man

Trau­ma on pyyh­ki­nyt muis­tot Sil­jan mie­les­tä noin kah­dek­san vuo­den ajal­ta.

– Mi­nul­la ei ole sel­kei­tä muis­to­ja tuol­ta ajal­ta, vain su­mui­sia ku­via. Voin tar­kis­taa kui­ten­kin päi­vä­kir­jois­ta­ni, mitä on ta­pah­tu­nut. Van­hem­pa­ni myös ker­to­vat ja tar­ken­ta­vat joi­ta­kin asi­oi­ta, jot­ka ovat epä­mää­räi­si­nä mie­le­ni pe­ru­koil­la.

Jot­kin kiu­saa­mis­ta muis­tut­ta­vat asi­at toi­mi­vat yhä trig­ge­rei­nä, eli lau­kai­se­vat mie­les­sä ja ke­hos­sa trau­ma­muis­tot vah­va­na ah­dis­tuk­se­na ja pa­niik­ki­oi­rei­na. Trau­mat ulot­tu­vat rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le seu­roi­hin saak­ka, jos­sa osa kiu­saa­jis­ta myös käy. Käyn­ti toi­sen paik­ka­kun­nan seu­rois­sa oli iki­muis­toi­nen ko­ke­mus.

– Yl­lä­tyin, kun toi­sen paik­ka­kun­nan rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä koin rak­kaut­ta ja yh­teyt­tä, jon­ka lap­suu­des­ta­ni muis­tan. Olin osa yh­tä isoa per­het­tä, vi­koi­ne­ni ja vir­hei­ne­ni. Yl­lät­tä­en sai­rau­te­ni, men­nei­syy­te­ni ja di­ag­noo­si­ni oli­vat­kin mer­ki­tyk­set­tö­miä.

An­teek­si an­ta­mi­nen aut­taa pääs­tä­mään ir­ti

Vuo­sien saa­tos­sa kiu­saa­jil­le tuli ka­tu­mi­sen het­kiä ja he pyy­si­vät Sil­jal­ta an­teek­si. Seu­raa­va­na päi­vä­nä kiu­saa­mi­nen kui­ten­kin ai­na jat­kui. Sil­ja op­pi, et­tä an­teek­si­pyyn­nöl­lä ei ol­lut hei­dän koh­dal­laan mi­tään mer­ki­tys­tä.

– En tar­vit­se heil­tä enää an­teek­si­pyyn­töä. Mut­ta jos he ha­lu­a­vat jos­kus pyy­tää an­teek­si, pi­täi­si kaik­ki asi­at kes­kus­tel­la ja käy­dä läpi.

Mie­les­sään Sil­ja on kui­ten­kin an­ta­nut heil­le an­teek­si. Tämä on ol­lut vält­tä­mä­tön­tä oman hy­vin­voin­nin ja ir­ti pääs­tä­mi­sen ta­kia.

Suu­rim­man avun Sil­ja ko­kee saa­neen­sa tu­ki­hen­ki­löl­tä, jota ta­paa kuu­si tun­tia vii­kos­sa. He käy­vät yh­des­sä sa­lil­la ja kä­ve­lyl­lä. Tu­ki­hen­ki­lön an­ta­ma kan­nus­tus ja roh­kai­su eri­lai­sis­sa ti­lan­teis­sa on ol­lut kor­vaa­ma­ton­ta.

Sil­loin kun muu­ta ei ole ol­lut, on ol­lut tun­ne Ju­ma­lan huo­len­pi­dos­ta.

– Vaik­ka omat voi­ma­ni lop­pui­si­vat, Ju­ma­lal­la on kei­non­sa. Tai­vaan Isäl­le kel­paan ai­na täl­lai­se­na. Se loh­dut­taa eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun en koe ole­va­ni tar­peek­si ar­vo­kas ih­mi­sek­si.

Tu­le­vai­suu­del­la on an­net­ta­vaa

Sil­ja tie­tää, et­tä pa­ra­ne­mi­nen kiu­saa­mi­ses­ta ai­heu­tu­nees­ta trau­mas­ta voi ol­la pit­kä pro­ses­si. Suun­ta on kui­ten­kin ylös­päin. Jo­kin pie­ni ää­ni vie­lä kuis­kut­taa, et­tä sai­raus tu­lee ole­maan ai­na osa elä­mää, mut­ta eh­kä se­kin ää­ni vie­lä vai­me­nee.

Tu­le­vai­suus­kaan ei ole enää mus­taa ja nä­kö­a­la­ton­ta, vaan va­loa, unel­mia ja ta­voit­tei­ta on tul­lut pik­ku­hil­jaa elä­mään.

– Suun­ni­tel­mis­sa­ni on muut­taa omil­le­ni jon­kun vuo­den jäl­keen ja ha­keu­tua sa­mal­la psy­ko­te­ra­pi­aan. Iso­na ha­lu­ai­sin ol­la kir­jai­li­ja, Sil­ja hen­käi­see.

Sil­mis­sä vä­läh­tää taas ilo. Pie­nen Sil­jan ilo, joka on kaik­ki nämä vuo­det ol­lut sy­väl­lä pii­los­sa, mut­ta kui­ten­kin ai­na siel­lä.

Lue jut­tu ko­ko­nai­suu­des­saan tä­män vii­kon Päi­vä­mie­hes­tä.

5.10.2024

Jumala on vahvistava teitä loppuun saakka, niin ettei teissä ole moitteen sijaa Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemisen päivänä. 1. Kor. 1:8

Viikon kysymys