Kirk­ko­vuo­den toi­sek­si vii­mei­se­nä sun­nun­tai­na Raa­ma­tun sana ke­hot­taa mei­tä va­rau­tu­maan vii­mei­sen tuo­mi­on va­ral­le. Sa­mal­la Jee­suk­sen sa­noi­hin si­säl­tyy vies­ti, et­tä mo­nel­ta tämä va­roi­tus jää huo­maa­mat­ta. Jee­sus opet­taa val­mii­na ole­mis­ta Noo­an ja ver­tauk­sen avul­la.

Tul­va yl­lät­ti

Noo­an ai­ka­na suu­ri tul­va yl­lät­ti ih­mi­set niin, et­tä vain kah­dek­san pe­las­tui. Nooa al­koi hy­vis­sä ajoin ju­lis­taa pa­ran­nuk­sen tar­vet­ta ja Ju­ma­lan puo­leen kään­ty­mis­tä. Hän­tä ei kuun­nel­tu. Kuu­rot­kin oli­si­vat voi­neet näh­dä va­roi­tuk­sen, sil­lä Nooa al­koi ra­ken­taa val­ta­vaa lai­vaa kui­val­le maal­le. Mut­ta kuu­rot ja kuu­le­vat kul­ki­vat ohi. Nau­ru saat­toi mais­tua, kun Nooa noin hul­luk­si ryh­tyi. Va­roi­tuk­set kai­kui­vat kuu­roil­le kor­vil­le ja lo­pul­ta tul­les­saan tul­va yl­lät­ti ih­mi­set.

Lo­pun ajal­la­kaan us­ko­vai­sen lä­hel­lä ole­mi­nen ei au­ta, jos omas­ta sy­dä­mes­tä puut­tuu us­ko. Jee­sus pu­huu erik­seen mie­hil­le ja nai­sil­le: Pel­lol­la työs­ken­te­le­vis­tä mie­his­tä toi­nen pää­see tai­vaa­seen, toi­nen ei. Sa­moin voi käy­dä vil­jaa jau­ha­vil­le nai­sil­le. Oma­koh­tai­nen us­ko rat­kai­see.

Va­ras ei il­moi­ta tu­los­taan

Jee­sus ver­taa tois­ta tu­le­mis­taan var­kaan tu­loon. Hän ei tule pa­hoin ai­kein kuin va­ras, mut­ta kum­pi­kin tu­lee il­moit­ta­mat­ta. Va­ras ei jul­kai­se ryös­tö­suun­ni­tel­mi­aan en­na­kol­ta, mut­ta jos alu­eel­la on ta­pah­tu­nut tois­tu­via mur­to­ja, on kaik­kien syy­tä ol­la valp­pai­na. Jee­sus ei lii­oin jul­kai­se Raa­ma­tus­sa ei­kä muu­ten­kaan vii­mei­sen päi­vän ajan­koh­taa. Hän sa­noo, et­tei tie­dä sitä it­se­kään. Kui­ten­kin jo­kai­sen tu­lee ol­la sii­hen val­mii­na. Sil­loin­kin, jos se ei tule oma­na eli­nai­ka­na.

Vii­mei­sel­lä tuo­mi­ol­la saa kuul­la hy­vän vies­tin, jos maal­li­sen elä­män päät­ty­es­sä on ol­lut us­ko­mas­sa. Kuo­le­man päi­vää me em­me tie­dä, ja sik­si on syy­tä ol­la ai­na val­mii­na. ”Val­vo­kaa siis” (Matt. 25:13).

Mitä val­vo­mi­nen on?

Noo­an ai­ka­na val­vo­mi­nen unoh­tui, kun kes­ki­tyt­tiin lii­kaa ar­ki­päi­vän kii­rei­siin. Noo­an va­roi­tuk­set ja pa­ran­nus­ke­ho­tuk­set ei­vät sii­hen so­pi­neet. Val­vo­mis­ta oli­si ol­lut se, jos oli­si kuun­nel­tu, mi­hin Ju­ma­la Noo­an kaut­ta opas­taa, ja seu­rat­tu neu­vo­ja. Sil­loin oli­si ol­lut paik­ka ar­kis­sa. Jos hy­vin mo­net oli­si­vat teh­neet pa­ran­nuk­sen, koko tul­va oli­si saat­ta­nut pe­ruun­tua.

Va­ras­ver­tauk­ses­sa val­vo­mi­nen on kir­jai­mel­li­ses­ti unes­ta pi­dät­täy­ty­mis­tä. Kaik­kia öi­tä ei voi val­voa, mut­ta jos tie­tää, mil­loin va­ras ai­koo is­keä, sil­loin voi. Var­kaan ti­hu­työ es­tyy, jos isän­tä on val­veil­la. Isän­nän tu­lee ol­la valp­paa­na päi­väl­lä­kin, jot­ta hän voi­si aa­vis­taa, mil­loin vaa­ra on suu­rin. Tä­hän Jee­sus täh­tää. Koko ajan kan­nat­taa kuun­nel­la Ju­ma­lan sa­nan oh­jei­ta ja va­roi­tuk­sia.

Ar­ki­nen elä­mä si­nän­sä ei ole tai­vaa­seen pää­se­mi­sen es­te. Pel­lol­la oli töis­sä se­kin mies, joka otet­tiin Jee­sus­ta vas­taa­not­ta­maan, sa­moin jau­ha­mas­sa se nai­nen, joka vas­taa­vas­ti kel­pa­si Jee­suk­sel­le. Olen­nais­ta on se, mi­hin ih­mi­sen sy­dän on kiin­ty­nyt. Ovat­ko ajal­li­sen elä­män asi­at tär­ke­äm­piä ih­mi­sel­le kuin oma­koh­tai­nen us­ko?

Mau­no He­po­la

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 11.11.2015.

Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti: Matt. 24:36–44

Bib­lia: Vaan sii­tä päi­väs­tä ja het­kes­tä ei tie­dä ken­kään, ei tai­vaan en­ke­lit­kään, vaan mi­nun Isä­ni yk­si­nän­sä. Mut­ta niin­kuin Noan ajat oli­vat, niin pi­tää myös Ih­mi­sen Po­jan tu­le­mus ole­man. Sil­lä niin­kuin he nii­nä päi­vi­nä ve­den­pai­su­mi­sen edel­lä oli­vat, söi­vät ja joi­vat, nai­vat ja huo­li­vat, ha­maan sii­hen päi­vään as­ti, jona Noa ark­kiin si­säl­le meni, ja ei tie­tä­neet en­nen kuin ve­den­pai­su­mus tuli, ja ot­ti pois kaik­ki: niin pi­tää myös Ih­mi­sen Po­jan tu­le­mus ole­man. Sil­loin on kak­si ke­dol­la: yk­si ote­taan ylös, ja toi­nen jä­te­tään. Kak­si jau­ha­vat myl­lys­sä: yk­si ote­taan ylös, ja toi­nen jä­te­tään. Val­vo­kaat siis; sil­lä et­te tie­dä, mil­lä het­kel­lä tei­dän Her­ran­ne on tu­le­va. Mut­ta se tie­tä­käät: jos per­hee­ni­sän­tä tie­täis, mil­lä het­kel­lä va­ras on tu­le­va, kai­ke­ti hän val­vois, ei­kä sal­li­si kai­vaa huo­net­tan­sa. Sen­täh­den ol­kaat te myös val­miit; sil­lä mil­lä het­kel­lä et­te luu­le­kaan, tu­lee Ih­mi­sen Poi­ka.

Raa­mat­tu 1992: ”Mut­ta sitä päi­vää ja het­keä ei tie­dä ku­kaan, ei­vät tai­vaan en­ke­lit ei­kä edes Poi­ka, sen tie­tää vain Isä. Niin kuin kävi Noo­an päi­vi­nä, niin on käy­vä sil­loin­kin, kun Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee. Ve­den­pai­su­muk­sen edel­lä ih­mi­set söi­vät ja joi­vat, me­ni­vät nai­mi­siin ja nait­ti­vat tyt­tä­ri­ään ai­na sii­hen päi­vään as­ti, jona Nooa meni ark­kiin. Ku­kaan ei aa­vis­ta­nut mi­tään, en­nen kuin tul­va tuli ja vei hei­dät kaik­ki men­nes­sään. Sa­moin käy, kun Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee. Kak­si mies­tä on pel­lol­la: toi­nen ote­taan, toi­nen jä­te­tään. Kak­si nais­ta on jau­ha­mas­sa vil­jaa: toi­nen ote­taan, toi­nen jä­te­tään. ”Val­vo­kaa siis, sil­lä te et­te tie­dä, minä päi­vä­nä tei­dän Her­ran­ne tu­lee. Ym­mär­rät­te­hän, et­tä jos ta­lon isän­tä tie­täi­si, mi­hin ai­kaan yös­tä va­ras tu­lee, hän val­voi­si ei­kä an­tai­si mur­tau­tua ta­loon­sa. Ol­kaa siis te­kin val­miit, sil­lä Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee het­kel­lä, jota et­te aa­vis­ta.