Jee­sus meni ko­ti­kau­pun­gis­saan Nasa­re­tis­sa ta­pan­sa mu­kaan sy­na­go­ga­ju­ma­lan­pal­ve­luk­seen. Tapa pe­rus­tui kol­man­teen käs­kyyn: ”Muis­ta py­hit­tää le­po­päi­vä”.

Sitä Lut­her se­lit­tää: ”Et­tä me niin ra­kas­tai­sim­me ja pel­käi­sim­me Ju­ma­laa, et­tä me pi­täi­sim­me hä­nen sa­nan­sa py­hä­nä ja sitä mie­lel­läm­me op­pi­sim­me ja kuu­li­sim­me.” Tätä tar­koi­tus­ta var­ten kol­mas käs­ky ke­hot­taa mei­tä­kin py­hit­tä­mään le­po­päi­vän.

Ju­ma­lan sana lä­hes­tyy

Jee­sus käyt­ti ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen jär­jes­tyk­sen mu­kai­sen seu­ra­kun­ta­lai­sen pu­heen­vuo­ron. Hä­nel­le an­net­tiin Je­sa­jan kir­ja, jos­ta hän luki en­nus­tuk­sen tu­le­vas­ta Mes­si­aas­ta, joka al­kaa: ”Her­ran hen­ki on mi­nun pääl­lä­ni.”

Kun Jee­sus oli lu­ke­nut teks­tin, hän al­koi se­lit­tää sitä. Se­li­tyk­ses­sä hän il­mai­si Raa­ma­tun sa­nan mer­ki­tyk­sen sen het­ken kuu­li­joil­le. Se­li­tys vas­ta­si ky­sy­myk­seen, mitä tämä teks­ti mer­kit­see tä­nään meil­le.

Vas­taus oli yk­sin­ker­tai­nen ja koh­ti käy­vä: ”Tänä päi­vä­nä tämä kir­joi­tus on käy­nyt to­teen tei­dän sil­mäin­ne näh­den.” Ei­kö mei­dän­kin seu­rois­sam­me ta­pah­du sa­mal­la ta­val­la? Sa­nan­pal­ve­li­ja lu­kee teks­tin ja vas­taa ky­sy­myk­seen, mitä tämä kir­joi­tus tar­koit­taa tänä päi­vä­nä meil­le. Kuu­li­jat saa­vat kuul­la, et­tä ar­mol­li­nen Ju­ma­la lä­hes­tyy mei­tä val­ta­kun­nas­saan tä­nä­kin päi­vä­nä.

Saar­nan kuu­le­mi­nen

Luu­kas ker­too, et­tä kaik­kien kuu­li­joi­den kat­se oli luo­tu Jee­suk­seen. He kuun­te­li­vat. Toi­sek­si ker­ro­taan, et­tä kaik­ki ih­met­te­li­vät nii­tä ar­mon sa­no­ja, jot­ka hä­nen suus­taan läh­ti­vät (Luuk. 4:22). Kuu­li­jat tun­si­vat si­sim­mäs­sään, et­tä hei­dän sy­dä­men­sä tuli ra­vi­tuk­si.

Luu­kas ker­too ai­em­min sa­mas­sa lu­vus­sa, kuin­ka Jee­sus oli vas­tan­nut kiu­saa­jan lei­pä­ky­sy­myk­seen, et­tei ih­mi­nen elä ai­no­as­taan lei­väs­tä vaan jo­kai­ses­ta sa­nas­ta joka Ju­ma­la suus­ta läh­tee. Tä­nä­kin päi­vä­nä evan­ke­liu­mi on sie­lun ruo­kaa. Saam­me ih­me­tel­lä ”nii­tä ar­mon sa­no­ja”, joi­ta kuu­lem­me.

Saar­nan vas­taa­not­ta­mi­nen

Heti ih­me­tel­ty­ään ”ar­mon sa­no­ja” kuu­li­jat kui­ten­kin al­koi­vat ky­sel­lä, ei­kö tämä ole Joo­se­fin poi­ka. Se mikä sat­tui sy­dä­meen ei so­pi­nut yh­teen pään tie­don kans­sa. Täl­lai­ses­sa ris­ti­rii­das­sa pään tie­to voit­ti.

Kuu­lem­me ris­ti­rii­das­ta muis­sa­kin evan­ke­liu­meis­sa. Jo­han­nes ker­too, kuin­ka mo­net us­koi­vat sa­laa Jee­suk­seen, mut­ta sy­na­go­gas­ta erot­ta­mi­sen pe­los­ta ei­vät us­kal­ta­neet sitä tun­nus­taa. Paa­va­li kir­joit­taa en­sim­mäi­ses­sä Ko­rint­to­lais­kir­jees­sä, kuin­ka Ju­ma­lan val­ta­kun­nan kut­sun vas­taa­not­ta­neis­sa ei ol­lut mon­ta vii­sas­ta, voi­mal­lis­ta tai suu­res­ta su­vus­ta (1. Kor. 1:26).

Sit­ten Paa­va­li jat­kaa, kuin­ka luon­nol­li­nen ih­mi­nen ei ym­mär­rä nii­tä, mit­kä Ju­ma­lan Hen­gen ovat (1. Kor. 2:14). Näin­hän sa­nan vas­taa­not­ta­mi­ses­sa käy tä­nä­kin päi­vä­nä. Sie­lun­vi­hol­li­nen poi­mii lin­nun ta­voin hy­vän sie­me­nen, joka on pu­don­nut ih­mis­vii­sau­den ko­vak­si tal­laa­maan sy­dä­men maa­pe­rään.

Mut­ta niil­le, jot­ka tah­to­vat Her­ran Jee­suk­sen ot­taa vas­taan, Ju­ma­la an­taa voi­man tul­la hä­nen lap­sik­seen (Joh. 1:12). Saa­koon elä­män Her­ra siu­na­ta seu­ram­me, et­tä sa­nan sie­men sai­si lan­ge­ta hy­vään maa­pe­rään. Vain Ju­ma­lan Hen­ki voi an­taa voi­man us­koa evan­ke­liu­min oma­koh­tai­ses­ti kaik­kien syn­tien an­teek­si­an­ta­mi­sek­si.

Mat­ti Kont­ka­nen

Raa­ma­tun­koh­tia, joi­hin kir­joi­tus poh­jau­tuu:

2. sun­nun­tai lop­pi­ai­ses­ta: Ps. 105:2–5, 39–42; Jes. 62:1–3; Tit. 1:1–3; Luuk. 4:16–21 tai Mark. 1:14–15

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 14.1.2015.