Ih­mi­nen, jon­ka syn­nit on pyy­hit­ty pois an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mil­la, on au­tu­as. Py­hä­päi­vä on tut­tu sana kai­kil­le Päi­vä­mie­hen lu­ki­joil­le. Py­hä­päi­väs­tä mi­nul­le tu­lee mie­leen ju­ma­lan­pal­ve­lus ja seu­rat. Ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa ja seu­rois­sa saam­me kuul­la Ju­ma­lan sa­naa.

Kir­kos­sa ja seu­rois­sa saam­me ko­kea myös py­hien yh­teyt­tä. Eri­tyi­ses­ti py­häin­päi­vä­nä ko­em­me yh­teyt­tä myös nii­hin us­ko­vai­siin, jot­ka ovat koh­dan­neet kuo­le­man­sa Kris­tuk­seen tur­vau­tu­en.

Kris­tuk­sen kaut­ta pyhä

Pyhä on Raa­ma­tun pe­rus­kä­si­te. Sen hep­re­an­kie­li­set vas­ti­neet tar­koit­ta­vat ero­tet­tua ja viit­taa­vat ase­maan tai ti­laan, joka ero­aa ai­kai­sem­mas­ta. En­sim­mäi­ses­sä Sa­mu­e­lin kir­jas­sa to­de­taan: ”Vain Her­ra on pyhä, ei ole tois­ta, mei­dän Ju­ma­lam­me yk­sin on luja kal­lio” (1. Sam. 2:2).

Psal­mien kir­jas­sa it­se Ju­ma­la an­taa to­dis­tuk­sen ih­mi­ses­tä: ”Her­ra kat­soo tai­vaas­ta maan ih­mi­siin, hän tut­kii, on­ko kel­lään ym­mär­rys­tä, on­ko ke­tään, joka et­sii Ju­ma­laa. Kaik­ki ovat luo­pu­neet hä­nes­tä – – kel­vot­to­mia kaik­ki tyyn­ni! Ei ole ke­tään, joka te­kee hy­vää, ei yh­tä­kään.” (Ps. 14:2–3.)

Jos tämä on Raa­ma­tun to­dis­tus ih­mi­ses­tä, mik­si vie­täm­me py­häin­päi­vää tai mik­si pu­hum­me py­häs­tä yh­tei­ses­tä seu­ra­kun­nas­ta? Mik­si Jee­sus py­häin­päi­vän evan­ke­liu­mis­sa pu­huu au­tu­ais­ta ih­mi­sis­tä?

Vas­tauk­sen ky­sy­myk­seen saam­me Hep­re­a­lais­kir­jees­tä: ”Kris­tus sitä vas­toin on uh­ran­nut yh­den ai­no­an syn­tiuh­rin ja aset­tu­nut py­sy­väs­ti is­tui­mel­leen Ju­ma­lan oi­ke­al­le puo­lel­le. Hän on jo yh­del­lä ai­no­al­la uh­ril­la teh­nyt py­sy­väs­ti täy­del­li­sik­si ne, jot­ka py­hi­te­tään. Täs­tä to­dis­taa meil­le myös Pyhä Hen­ki.” (Hepr. 10:12, 14–15.)

Kris­ti­nop­pim­me mu­kaan seu­ra­kun­ta on pyhä, kos­ka Kris­tuk­sen hen­ki vai­kut­taa sii­nä (KO 1948, 46). Efe­so­lais­kir­jees­tä voim­me lu­kea, kuin­ka ”Kris­tus ra­kas­ti seu­ra­kun­taa ja an­toi hen­ken­sä sen puo­les­ta py­hit­tääk­seen sen” (Ef. 5:25–26).

Hen­gel­li­ses­ti köy­hä ja näl­käi­nen

Kris­tuk­sen työ jat­kuu Py­hän Hen­gen työ­nä hä­nen seu­ra­kun­nas­saan. Siel­tä saar­na­taan Py­hän Hen­gen voi­mal­la pa­ran­nus­ta ja syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta.

Ih­mi­nen, joka ha­lu­aa us­koa syn­tin­sä an­teek­si, on Py­hän Hen­gen py­hit­tä­mä. Hän on au­tu­as, si­säi­ses­ti on­nel­li­nen ih­mi­nen, jol­la on sy­dä­mes­sään hyvä hen­ki. Täl­lai­nen ih­mi­nen oli myös ku­nin­gas Daa­vid, joka ku­va­si si­säis­tä olo­an­sa au­tu­aak­si: ”Au­tu­as se, jon­ka pa­hat teot on an­net­tu an­teek­si, jon­ka syn­nit on pyy­hit­ty pois. Au­tu­as se ih­mi­nen, jol­le Her­ra ei lue vi­ak­si hä­nen syn­ti­ään ja jon­ka sy­dä­mes­sä ei ole vilp­piä.” (Ps. 32:1–2.)

Jee­sus ku­vaa au­tu­as­ta ih­mis­tä hen­gel­li­ses­ti köy­häk­si. Us­ko­vai­sen ih­mi­sen au­tuus ei tule omien te­ko­jen kaut­ta, vaan hei­dän ni­men­sä on elä­män kir­jas­sa Kris­tuk­sen an­si­on täh­den.

Me, jot­ka us­kom­me, saam­me ko­kea py­hien yh­teyt­tä pe­ril­le pääs­sei­den Ju­ma­lan las­ten kans­sa. Saam­me tun­tea sa­maa hen­gel­lis­tä näl­kää ja ja­noa, jota en­nen us­ko­neet ko­ki­vat. Ko­em­me sa­maa vie­raut­ta, jota en­nen us­ko­neet­kin ko­ki­vat elä­es­sään. Ha­lu­am­me ar­mah­taa toi­nen toi­si­am­me, niin kuin us­kos­sa pois nuk­ku­neet­kin te­ki­vät.

Tai­vas­ta var­ten

Py­häin­päi­vä muis­tut­taa sii­tä, et­tä ih­mi­sen on tär­ke­ää us­koa syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­seen, ruu­miin ylös­nou­se­muk­seen ja ian­kaik­ki­seen elä­mään. Saam­me muis­tut­taa it­se­äm­me ja toi­nen toi­si­am­me, et­tä em­me us­ko tätä ai­kaa var­ten.

Us­kos­sa kuol­lei­den rak­kait­tem­me muis­to roh­kais­koon mei­tä us­kon kil­voi­tuk­seen. Vaik­ka tun­nem­me oman tur­mel­tu­nei­suu­tem­me ja heik­kou­tem­me, Pyhä Hen­ki tah­too ol­la py­hit­tä­jäm­me, puo­lus­ta­jam­me ja loh­dut­ta­jam­me, jot­ta jak­sai­sim­me elää Ju­ma­lan mie­len mu­kai­ses­ti.

”Ju­ma­lan ar­mo on näet il­mes­ty­nyt pe­las­tuk­sek­si kai­kil­le ih­mi­sil­le, ja se kas­vat­taa mei­tä hyl­kää­mään ju­ma­lat­to­muu­den ja maa­il­mal­li­set hi­mot ja elä­mään hil­li­tys­ti, oi­ke­a­mie­li­ses­ti ja Ju­ma­laa kun­ni­oit­ta­en täs­sä maa­il­mas­sa, kun odo­tam­me au­tu­aan toi­vom­me to­teu­tu­mis­ta, suu­ren Ju­ma­lan ja Va­pah­ta­jam­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen kirk­kau­den il­mes­ty­mis­tä” (Tiit. 2:11–13). Kris­tuk­sen tul­les­sa Ju­ma­lan kan­sa saa elää kir­kas­tet­tu­na ja rie­muit­se­va­na seu­ra­kun­ta­na ja naut­tia py­hien yh­tey­des­tä tai­vaas­sa.

Jan­ne Iso­maa

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 11.1.2017

Ku­vi­tus­ku­va: Eve­lii­na Sauk­ko / Lu­ki­jan kuva