En­ke­lin sa­nat sai­vat Joo­se­fin tu­ke­maan Ma­ri­aa teh­tä­väs­sään Ju­ma­lan po­jan äi­ti­nä.

Kun en­sim­mäi­set ih­mi­set kar­ko­tet­tiin pa­ra­tii­sis­ta, al­koi odo­tus. Ju­ma­laan tur­vaa­vat us­ko­vai­set odot­ti­vat maa­il­maan Va­pah­ta­jaa.

Mat­teus ku­vaa sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä ih­mis­kun­nan mer­kit­tä­vim­män het­ken lä­hes­ty­mis­tä. Vain muu­ta­ma ih­mi­nen tie­si, et­tä Her­ran syn­ty­mä oli lä­hel­lä.

Häm­men­nys vaih­tui iloon

Ma­ria oli saa­nut Ju­ma­lan en­ke­lil­tä tie­don Her­ran syn­ty­mäs­tä en­sim­mäi­se­nä. Hän kuu­li tu­le­van­sa ras­kaak­si Py­häs­tä Hen­ges­tä. Häm­men­nyk­sen jäl­keen Ma­ria meni en­ke­lin ke­ho­tuk­ses­ta ta­paa­maan su­ku­lais­taan Eli­sa­bet­hia.

Val­ta­va ilo täyt­ti Eli­sa­bet­hin ja Ma­ri­an. Ma­ri­an sy­dän puh­ke­si kii­tos­vir­teen. Hä­nen sy­dä­men­sä iloit­si sii­tä, et­tä Ju­ma­lan Poi­ka tuli maa­il­maan Ma­ri­an ja kaik­kien ih­mis­ten Va­pah­ta­jak­si.

Edes Joo­sef ei aa­vis­ta­nut mi­tään. Hän oli kih­lois­sa Ma­ri­an kans­sa. Raa­mat­tu ei ker­ro hä­nen taus­tas­taan muu­ta kuin et­tä hän oli ku­nin­gas Daa­vi­din jäl­ke­läi­nen. Pe­ri­mä­tie­to ker­too, et­tä Joo­sef oli­si ol­lut Ma­ri­aa sel­väs­ti van­hem­pi. Evan­ke­lis­tois­ta ai­no­as­taan Mat­teus ker­too Joo­se­fin si­säi­ses­tä kamp­pai­lus­ta ja sen on­nel­li­ses­ta pää­tök­ses­tä.

Joo­sef epäi­li

Kih­laus tar­koit­ti tuo­hon ai­kaan sa­maa kuin se tar­koit­taa tä­nä­kin päi­vä­nä us­ko­vai­sil­la pa­reil­la. Myös Joo­se­fin ja Ma­ri­an koh­dal­la se tar­koit­ti sitä, et­tä he ei­vät asu­neet yh­des­sä en­nen avi­o­liit­toa. Mor­si­an asui van­hem­pien­sa luo­na ja sul­ha­nen omien van­hem­pien­sa luo­na. Vas­ta avi­o­lii­ton sol­mi­mi­sen ja hää­juh­lan myö­tä tuo­re avi­o­pa­ri muut­ti yh­teen.

Ma­ri­an ja Joo­se­fin yh­tei­nen elä­mä näyt­ti sel­väl­tä. Kih­lau­tu­nut pari suun­nit­te­li avi­o­liit­toa.

Joo­sef sai tie­tää häm­men­tä­vän asi­an, joka tun­tui tu­ho­a­van yh­tei­set suun­ni­tel­mat. Ma­ria oli ras­kaa­na. Mi­ten se oli mah­dol­lis­ta? Joo­sef oli luot­ta­nut Ma­ri­aan. He ei­vät ol­leet elä­neet kuin mies ja vai­mo.

Nyt avi­o­liit­to näyt­ti mah­dot­to­mal­ta, ja kih­laus oli­si pu­ret­ta­va. Joo­se­fil­la ei ol­lut Moo­sek­sen lain mu­kaan enää vel­voit­tei­ta Ma­ri­aa koh­taan. Joo­sef ei kui­ten­kaan ha­lun­nut ai­heut­taa ko­hua, vaan ha­lu­si jät­tää Ma­ri­an hil­jai­ses­ti ja sa­las­sa.

Ma­ria ei oli­si voi­nut sa­la­ta ras­kaut­taan. Hän oli­si jou­tu­nut kan­ta­maan hä­pe­än avi­ot­to­mas­ta lap­ses­ta. Jopa kuo­le­man­tuo­mio oli­si voi­nut tul­la ky­sy­myk­seen. Voi ar­vail­la, et­tä ih­mis­ten ym­mär­rys tus­kin oli­si niel­lyt aja­tus­ta neit­seel­li­ses­tä syn­ty­mäs­tä.

Joo­se­fin mie­li muut­tui

Ju­ma­la ei ha­lun­nut an­taa Ma­ri­al­le koh­tuu­ton­ta taak­kaa. Hän oli tar­koit­ta­nut Joo­se­fin Ma­ri­an rin­nal­le tu­ek­si. Ju­ma­la lä­het­ti en­ke­lin­sä Joo­se­fin luo. En­ke­li lau­sui ih­meel­li­set sa­nat:

”Joo­sef, Daa­vi­din poi­ka, älä pel­kää ot­taa Ma­ri­aa vai­mok­se­si. Se, mikä hä­nes­sä on siin­nyt, on läh­töi­sin Py­häs­tä Hen­ges­tä. Hän syn­nyt­tää po­jan, ja si­nun tu­lee an­taa po­jal­le ni­mek­si Jee­sus, sil­lä hän pe­las­taa kan­san­sa sen syn­neis­tä.”

En­ke­li pu­hut­te­li Joo­se­fia Daa­vi­din po­jak­si vii­ta­ten Joo­se­fin su­ku­lu­et­te­loon: ”Ii­sain kan­nos­ta nou­see ver­so, vesa puh­ke­aa sen juu­res­ta ja kan­taa he­del­mää” (Jes.11:1).

Joo­sef su­lat­te­li en­ke­lin vies­tiä. Hän voi­si ot­taa Ma­ri­an vai­mok­seen. Ma­ria oli ol­lut us­kol­li­nen, hän oli kos­ke­ma­ton. Ma­ria oli ras­kaa­na Py­häs­tä Hen­ges­tä.

Evan­ke­liu­mi pyyh­ki pois kaik­ki ikä­vät aja­tuk­set Ma­ri­an suh­teen. Joo­sef tart­tui us­kol­la sel­lai­seen, mikä ei mah­tu­nut in­hi­mil­li­seen jär­keen. Us­ko sy­dä­mes­sä syr­jäyt­ti epäi­lyt.

Kih­laus­ta ei pu­ret­tu, vaan yh­tei­nen elä­mä si­ne­töi­tiin avi­o­lii­tol­la. Joo­sef ha­lu­si ryh­tyä kas­va­tu­si­säk­si tu­le­val­le pie­no­kai­sel­le, tu­ke­maan Ma­ri­aa hä­nen teh­tä­väs­sään Ju­ma­lan po­jan äi­ti­nä.

Ilo­sa­no­ma kuu­luu yhä

Ma­ri­an ja Joo­se­fin us­koa voi ihas­tel­la. Se oli nöy­rää Ju­ma­lan tah­don al­le aset­tu­mis­ta. Se oli lap­sen us­koa, jon­ka Jee­sus aset­ti meil­le esi­mer­kik­si.

Yhä ny­ky­ään voi us­koa lap­sen ta­voin. “Ni­mes­sä lap­sen pie­noi­sen, us­ko­maan käy­kää jo­kai­nen. Syn­tin­ne kaik­ki an­teek­si, vai­van­ne vaih­tuu rie­muk­si.” (SL 11.)

En­ke­lin tuo­ma ilo­sa­no­ma on edel­leen kuul­ta­vis­sa ja us­kot­ta­vis­sa Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­sa saar­nat­ta­van Sa­nan kaut­ta.

Vil­le Lai­va­maa

jul­kaist­tu Päi­vä­mie­hes­sä 18.12.2019

Ku­vi­tus­ku­va: Eve­lii­na Sauk­ko

Evan­ke­liu­mi: Matt. 1:18–24

Raa­mat­tu 1992: Jee­suk­sen Kris­tuk­sen syn­ty­mä ta­pah­tui näin. Ma­ria, Jee­suk­sen äi­ti, oli kih­lat­tu Joo­se­fil­le. En­nen kuin hei­dän liit­ton­sa oli vah­vis­tet­tu, kävi il­mi, et­tä Ma­ria, Py­hän Hen­gen vai­ku­tuk­ses­ta, oli ras­kaa­na. Joo­sef oli la­kia kun­ni­oit­ta­va mies mut­ta ei ha­lun­nut hä­päis­tä kih­lat­tu­aan jul­ki­ses­ti. Hän ai­koi pur­kaa avi­o­liit­to­so­pi­muk­sen kai­kes­sa hil­jai­suu­des­sa.

Kun Joo­sef ajat­te­li tätä, hä­nel­le il­mes­tyi yöl­lä unes­sa Her­ran en­ke­li, joka sa­noi: ”Joo­sef, Daa­vi­din poi­ka, älä pel­kää ot­taa Ma­ri­aa vai­mok­se­si. Se, mikä hä­nes­sä on siin­nyt, on läh­töi­sin Py­häs­tä Hen­ges­tä. Hän syn­nyt­tää po­jan, ja si­nun tu­lee an­taa po­jal­le ni­mek­si Jee­sus, sil­lä hän pe­las­taa kan­san­sa sen syn­neis­tä.” Tämä kaik­ki ta­pah­tui, jot­ta kä­vi­si to­teen, mitä Her­ra on pro­fee­tan suul­la il­moit­ta­nut: – Kat­so, neit­syt tu­lee ras­kaak­si ja syn­nyt­tää po­jan, ja hä­nel­le an­ne­taan ni­mek­si Im­ma­nu­el – se mer­kit­see: Ju­ma­la on mei­dän kans­sam­me. Unes­ta he­rät­ty­ään Joo­sef teki niin kuin Her­ran en­ke­li oli käs­ke­nyt ja ot­ti Ma­ri­an vai­mok­seen.

BIB­LIA: Je­suk­sen Kris­tuk­sen syn­ty­mys oli näin: kos­ka Ma­ria hä­nen äi­tin­sä oli Jo­sep­hiin kih­lat­tu, en­nen kuin he yh­teen tu­li­vat, löyt­tiin hän ras­kaak­si Py­häs­tä Hen­ges­tä. Mut­ta et­tä Jo­seph hä­nen mie­hen­sä oli hurs­kas ja ei tah­to­nut hän­tä huu­toon saat­taa, ajat­te­li hän sa­lai­ses­ti hyl­jä­tä hä­nen.

Kuin hän näi­tä ajat­te­li, kat­so, niin Her­ran en­ke­li il­mes­tyi hä­nel­le unes­sa ja sa­noi: Jo­seph, Da­vi­din poi­ka! älä pel­kää ot­taak­ses Ma­ri­aa puo­li­so­as ty­kös; sil­lä se, mikä hä­nes­sä on siin­nyt, on Py­häs­tä Hen­ges­tä. Ja hä­nen pi­tää syn­nyt­tä­män Po­jan, jon­ka ni­men si­nun pi­tää kut­su­man Je­sus; sil­lä hän on va­pah­ta­va kan­san­sa hei­dän syn­neis­tän­sä. Mut­ta tämä on kaik­ki ta­pah­tu­nut, et­tä täy­tet­täi­siin, mitä Her­ral­ta on sa­not­tu prop­he­tan kaut­ta, joka sa­noo: Kat­so, neit­seen pi­tää ras­kaak­si tu­le­man ja syn­nyt­tä­män Po­jan, ja hä­nen ni­men­sä pi­tää kut­sut­ta­man Em­ma­nu­el; se on niin pal­jo sa­not­tu: Ju­ma­la mei­dän kans­sam­me. Kuin Jo­seph unes­ta he­rä­si, niin hän teki kuin Her­ran en­ke­li hä­nen käs­ki, ja ot­ti puo­li­son­sa ty­kön­sä.