Timo Lii­ka­nen

Jee­sus opet­ti ver­tauk­sin. Ope­tuk­sis­ta pää­si osal­li­sek­si myös Sa­ma­ri­an kan­sa.

Raa­mat­tu ker­too, kuin­ka Jee­sus oli maa­il­mas­sa Ju­ma­lan ja hä­nen val­ta­kun­tan­sa asi­al­la (Mark. 1:15). Ylös­nou­se­muk­sen­sa jäl­keen hän lä­het­ti seu­raa­jan­sa ju­lis­ta­maan evan­ke­liu­mia kai­kil­le luo­duil­le (Mark. 16).

Jee­suk­sen jul­ki­sen toi­min­nan ai­kai­set pu­heet, ope­tuk­set ja ih­me­te­ot vai­kut­ti­vat mo­niin Raa­ma­tun ajan ih­mi­siin niin, et­tä he us­koi­vat hä­neen. Yk­si täl­lai­nen ih­mi­nen oli sa­ma­ri­a­lai­nen nai­nen, jon­ka Jee­sus koh­ta­si Sy­ka­rin kau­pun­gin kai­vol­la (Joh. 4: 7, 29). En­si sun­nun­tain evan­ke­liu­mi liit­tyy tä­hän teks­tiyh­tey­teen.

Jee­sus kes­kus­te­li nai­sen kans­sa elä­väs­tä ve­des­tä. Sa­no­jen­sa kaut­ta Jee­sus ava­si hä­nel­le to­del­li­sen elä­vän ve­den läh­teen (Joh. 4:14). Sen ää­rel­lä pal­jas­tui ih­mi­sen elä­män rik­ki­näi­syys, kes­ke­ne­räi­syys ja syn­ti­syys.

Jee­suk­sen sa­nat sai­vat ai­kaan nai­ses­sa us­kon. Hän läh­ti ker­to­maan, mitä oli ko­ke­nut, ja ih­mi­set ko­koon­tui­vat Jee­suk­sen luo (Joh. 4:29–30). Py­hän Hen­gen työn vai­ku­tuk­set nä­kyi­vät ja tun­tui­vat vä­lit­tö­mäs­ti.

Hen­gel­lis­ten an­ti­mien
ää­rel­lä

Sa­ma­ri­a­lai­sen nai­sen koh­taa­mi­sen jäl­keen ope­tus­lap­set toi­vat Jee­suk­sel­le ruo­kaa. Ku­ten ai­em­min­kin, Jee­sus ot­ti ajal­li­ses­ta ra­vin­nos­ta ver­taus­ku­van: ”Mi­nul­la on ruo­kaa, jos­ta te et­te tie­dä” (Joh. 4:32).

Kun Jee­sus hie­man myö­hem­min ruok­ki vii­si tu­hat­ta mies­tä, hän sa­noi: ”Minä olen elä­män lei­pä. Joka tu­lee mi­nun luok­se­ni, ei kos­kaan ole nä­lis­sään, ja joka us­koo mi­nuun, ei enää kos­kaan ole ja­nois­saan.” (Joh. 6:35.)

Elä­väs­sä yh­tey­des­sä Kris­tuk­seen us­ko­vai­set voi­vat ol­la osal­li­sia sii­tä hen­gel­li­ses­tä ra­vin­nos­ta, jon­ka va­ras­sa Van­han tes­ta­men­tin us­ko­vat­kin te­ki­vät mat­kaa, kun he luot­ti­vat lu­pauk­sen sa­naan. Paa­va­li kir­joit­taa: ”Kaik­ki he söi­vät sa­maa hen­gel­lis­tä ruo­kaa ja joi­vat sa­maa hen­gel­lis­tä juo­maa. He­hän joi­vat sii­tä hen­gel­li­ses­tä kal­li­os­ta, joka kul­ki hei­dän mu­ka­naan; tämä kal­lio oli Kris­tus.” (1. Kor. 10:3–4.)

Ju­ma­la suo kyl­völ­le kas­vun

Sa­ma­ri­a­lai­sen nai­sen ja hä­nen ko­ti­kau­pun­kin­sa asuk­kai­den esi­merk­ki osoit­taa, et­tä Ju­ma­lan sa­nan lu­pauk­set kuu­lu­vat kai­kil­le. In­hi­mil­li­ses­ti aja­tel­tu­na tämä saat­toi tun­tua mah­dot­to­mal­ta, sil­lä Jee­suk­sen ajan hurs­kaat juu­ta­lai­set ja sa­ma­ri­a­lai­set ei­vät ol­leet mis­sään te­ke­mi­sis­sä. Heil­lä oli eri­mie­li­syyk­siä muun mu­as­sa ju­ma­lan­pal­ve­lus­paik­kaan liit­ty­en (Joh. 4:20).

Sil­ti sa­ma­ri­a­lais­ten kes­kuu­des­ta löy­tyi vas­taa­not­ta­vais­ta miel­tä. Ju­ma­la voi ava­ta yl­lät­tä­en mah­dol­li­suuk­sia evan­ke­liu­min työl­le.

Kyl­vä­jä­ver­tauk­ses­saan Jee­sus opet­taa, kuin­ka Ju­ma­lan sa­naa tu­lee pi­tää esil­lä (Luuk. 7:4–8). Sie­men­tä kyl­vet­tiin kai­ken­lai­siin maa­pe­riin, sa­naa ju­lis­tet­tiin tuh­lai­le­vas­ti. Vain Ju­ma­la tie­tää, mil­lai­nen maa­pe­rä ih­mis­ten sy­dä­mis­sä on, ja kas­vaa­ko sa­nan sie­men ai­ka­naan sa­toa ikui­seen elä­mään.

Paa­va­li kir­joit­taa: ”Is­tut­ta­ja ei siis ole mi­tään, ei myös­kään kas­te­li­ja, vaan kaik­ki on Ju­ma­lan kä­des­sä, hän suo kas­vun” (1. Kor. 3:7). Ih­mi­set kyl­lä mie­lel­lään nä­ki­si­vät työn­sä vai­ku­tuk­set sa­nan­ju­lis­ta­ji­na ja yk­sit­täi­si­nä us­ko­vi­na, mut­ta tä­hän pä­te­vät kir­joi­tus­ten sa­nat: ”Toi­nen kyl­vää, toi­nen kor­jaa” (Joh. 4:37).

Työ­tä Py­hän Hen­gen
voi­mal­la

Ver­tauk­sel­laan veh­näs­tä ja rik­ka­vil­jas­ta Jee­sus myös muis­tut­taa sii­tä, mil­lai­nen on tai­vas­ten val­ta­kun­ta. Sii­nä tun­tu­vat sekä hy­vän sie­me­nen et­tä rik­ka­vil­jan vai­ku­tuk­set.

Ver­tauk­sen isän­tä ei an­ta­nut työ­mie­hil­leen lu­paa men­nä puh­dis­ta­maan pel­toa: ”Te voit­te rik­ka­vil­jaa koo­tes­san­ne nyh­tää sen mu­ka­na veh­nää­kin. An­ta­kaa nii­den kas­vaa yh­des­sä elon­kor­juu­seen as­ti.” (Matt. 13:29–30.)

Ver­tauk­ses­sa ku­vas­tuu Kris­tuk­sen seu­ra­kun­ta, joka on ajas­sa tais­te­le­va seu­ra­kun­ta ja jol­le täy­del­li­syys koit­taa vas­ta tai­vaas­sa. Hyvä sie­men kas­vaa ar­mon va­ras­sa.

Lä­het­tä­es­sään ope­tus­lap­si­aan työ­hön Jee­sus it­se va­rus­ti hei­dät sa­nan­sa tur­val­li­sil­la lu­pauk­sil­la: ”Ot­ta­kaa Pyhä Hen­ki. Jol­le te an­nat­te syn­nit an­teek­si, hä­nel­le ne ovat an­teek­si an­ne­tut.” (Joh. 20:22–23.)

Ju­ma­la on an­ta­nut seu­raa­jil­leen suu­ren teh­tä­vän ju­lis­taa evan­ke­liu­mia. Jo­kai­nen saa teh­dä työ­tään edel­leen Py­hän Hen­gen va­ras­sa.

Evan­ke­liu­mi: Joh. 4:31–38

RAA­MAT­TU 1992: Ope­tus­lap­set sa­noi­vat Jee­suk­sel­le: ”Rab­bi, tule syö­mään.” Mut­ta hän sa­noi heil­le: ”Mi­nul­la on ruo­kaa, jos­ta te et­te tie­dä.” Ope­tus­lap­set kum­mas­te­li­vat kes­ke­nään: ”On­ko joku tuo­nut hä­nel­le syö­tä­vää?” Mut­ta Jee­sus jat­koi: ”Mi­nun ruo­ka­ni on se, et­tä täy­tän lä­het­tä­jä­ni tah­don ja vien hä­nen työn­sä pää­tök­seen. Te sa­not­te: ’Nel­jä kuu­ta kyl­vös­tä kor­juu­seen.’ Minä sa­non: Kat­so­kaa tuon­ne! Vai­nio on jo vaa­len­nut, vil­ja on kyp­sä kor­jat­ta­vak­si. Sa­don­kor­jaa­ja saa palk­kan­sa jo nyt, hän ko­ko­aa sa­toa ian­kaik­ki­seen elä­mään, ja kyl­vä­jä saa iloi­ta yh­des­sä kor­jaa­jan kans­sa. Täs­sä pi­tää paik­kan­sa sa­non­ta: ’Toi­nen kyl­vää, toi­nen kor­jaa.’ Minä olen lä­het­tä­nyt tei­dät kor­jaa­maan sa­toa, jos­ta et­te ole näh­neet vai­vaa. Toi­set ovat teh­neet työn, mut­ta te pää­set­te kor­jaa­maan hei­dän vai­van­nä­kön­sä he­del­mät.”