Ju­ma­lan lap­se­na säi­lyy, kun ha­lu­aa kuul­la ja us­koa syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen.

Jee­sus ker­toi ver­tauk­sen tai­vaan val­ta­kun­nas­ta. Ver­tauk­sen taus­ta­na on kyl­vö­ta­pah­tu­ma, jos­sa mies kyl­vää veh­nää pel­toon­sa. Kyl­vä­jän nuk­ku­es­sa vi­ha­mies kyl­vää pel­toon rik­ka­kas­vin sie­me­niä. Jee­suk­sen ai­kaan saat­toi ta­pah­tua, et­tä pa­han­suo­vat hen­ki­löt vi­han tai kos­ton tar­koi­tuk­ses­sa kyl­vi­vät lus­tet­ta toi­sen pel­toon.

Lus­te oli myr­kyl­li­nen kas­vi ja en­nen kyp­sy­mis­tään ai­van veh­nän nä­köi­nen. Par­hain­kaan asi­an­tun­ti­ja ei voi­nut var­muu­del­la erot­taa lus­tet­ta ja veh­nää toi­sis­taan vie­lä kas­vu­vai­hees­sa. Tä­män li­säk­si lus­teen juu­ret saat­toi­vat kie­tou­tua veh­nän juu­ren ym­pä­ril­le.

Lus­tet­ta kit­ket­tä­es­sä oli suu­ri vaa­ra, et­tä mu­ka­na läh­tee veh­nää­kin. Lus­teen nyh­tä­mi­nen pel­los­ta oli siis käy­tän­nös­sä mah­do­ton­ta.

Kah­den­lai­nen kyl­vö

Her­ram­me se­lit­tää ver­tauk­sen ope­tus­lap­sil­leen. Ih­mi­set ovat pel­to, jo­hon kyl­ve­tään. Jee­sus on hy­vän sie­me­nen kyl­vä­jä ja Ju­ma­lan muut­tu­ma­ton, elä­vä ja elä­väk­si te­ke­vä sana on hyvä sie­men. Ju­ma­lan vas­tus­ta­ja eli sie­lun­vi­hol­li­nen on ka­teel­li­nen vi­ha­mies, joka kyl­vää pa­han­suo­va­na huo­noa ja myr­kyl­lis­tä sie­men­tä eli syn­tiä ja kaik­kea vää­ryyt­tä.

Tämä tais­te­lu hy­vän ja pa­han vä­lil­lä on al­ka­nut jo syn­tiin­lan­kee­muk­ses­ta pa­ra­tii­sis­sa. Sie­lun­vi­hol­li­sen ka­teu­des­ta on syn­ti ja kuo­le­ma tul­lut maa­il­maan. (Viis. 2:23–24.) Jo­kai­nen syn­ty­vä ih­mi­nen saa syn­ty­mä­lah­ja­na elä­vän us­kon, jol­la omis­te­taan Ju­ma­lan val­mis­ta­ma lah­ja­van­hurs­kaus. Ju­ma­lan vas­tus­ta­ja aloit­taa myös kyl­vö­työn­sä hou­ku­tel­len ih­mis­tä syn­tiin jo hy­vin var­hain, niin et­tä Ju­ma­lan lah­ja­na saa­tu us­ko tu­kah­tui­si.

Us­ko­vai­set ovat kyl­vä­jiä

Ju­ma­lan sa­nan kyl­vö jat­kuu vie­lä maa­il­mas­sa ih­mis­ten kes­kel­lä. Kris­tuk­sen työ jat­kuu Py­hän Hen­gen työ­nä hä­nen seu­ra­kun­nas­saan. (KO 44.) Us­ko­vai­set ovat kyl­vä­jiä Jee­suk­sen an­ta­man lä­he­tys­käs­kyn mu­kai­ses­ti. Teh­tä­vä­nä on pi­tää esil­lä Ju­ma­lan an­teek­si­an­ta­vaa ja ar­mah­ta­vaa rak­kau­den sa­no­maa.

Vain Ju­ma­la voi vai­kut­taa Py­hän Hen­gen voi­mas­ta pu­hu­tun sa­nan­sa kaut­ta ja an­taa us­kon­sa me­net­tä­neel­le kuu­li­jal­le us­ko­mi­sen lah­jan. Ju­ma­lan sa­nan kyl­vä­jän ei tar­vit­se ar­vi­oi­da kyl­vön koh­det­ta eli sa­nan­kuu­li­jaa ja hä­nen sy­dä­men­sä maa­pe­rää. Me em­me voi näh­dä ih­mi­sen si­sim­pään.

Teh­tä­väm­me on vai ker­toa hy­väs­tä Ju­ma­las­ta ja hä­nen käs­kys­tään ju­lis­taa syn­nin­pääs­tön evan­ke­liu­mia. Ju­ma­la an­taa kas­vun. Hän et­sii ja kut­suu sa­nan­sa voi­mal­la ar­moa ja ar­mah­dus­ta kai­paa­via yh­tey­teen­sä.

Kyl­vä­jä on it­se kyl­vön koh­tee­na

Jo­kai­sen us­ko­vai­sen tar­vit­see myös it­se kuul­la ja us­koa omal­le sy­dä­mel­leen Ju­ma­lan sa­naa. Kun saa ol­la Ju­ma­lan sa­nan ope­tet­ta­va­na ja us­koa evan­ke­liu­min lu­pauk­set ja syn­nit an­teek­si, säi­lyy hy­vä­nä vil­ja­na Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan asu­kas­kin jou­tuu vi­ha­mie­hen pa­han kyl­vö­työn koh­teek­si. Vi­hol­li­nen käy ym­pä­ril­läm­me niin kuin är­jy­vä lei­jo­na et­sien ke­net voi­si niel­lä (1. Piet. 5:8). Vi­hol­li­sen tar­koi­tus on saa­da kaik­ki us­ko­vai­set lan­ke­a­maan pois Ju­ma­lan yh­tey­des­tä. Vi­hol­li­nen hou­kut­te­lee ajas­sam­me mo­nil­la ta­voil­la syn­tiin, et­tä us­ko Ju­ma­laan lak­kai­si rik­ko­mus­ten ja syn­tien seu­rauk­se­na.

Täs­sä Kris­tuk­sen seu­ra­kun­nas­sa Ju­ma­la hen­ken­sä voi­mal­la hoi­taa ja roh­kai­see mei­tä us­ko­maan. Tämä ta­pah­tuu tois­ten us­ko­vais­ten vä­li­tyk­sel­lä, sik­si tar­vit­sem­me seu­ra­kun­ta­yh­tey­den.

Us­kom­me pää­mää­rä on ian­kaik­ki­nen elä­mä Ju­ma­lan luo­na tai­vaas­sa. Vii­mein tu­lee elo­nai­ka eli kai­ken lop­pu. Sil­loin ereh­ty­mä­tön elon­leik­kaa­ja erot­taa lus­teen ja veh­nän toi­sis­taan. Jee­sus Kris­tus lä­het­tää en­ke­lin­sä nou­ta­maan elä­män­sä lop­puun as­ti us­ko­neet tai­vaan ko­tiin. Ver­tauk­sen mu­kai­ses­ti hyvä vil­ja koo­taan ait­taan.

Niil­lä, jot­ka luo­pui­vat us­kos­taan, on sama koh­ta­lo kuin lus­teel­la. He koh­taa­vat ian­kaik­ki­sen tu­hon. Kaik­ki­na ai­koi­na, täl­lä­kin het­kel­lä, Ju­ma­lan voi­ma on suu­rem­pi kuin vi­hol­li­sen voi­ma. Hä­nen ar­mon­sa var­je­lee, neu­voo oi­ke­aan ja pe­las­taa kai­kes­ta pa­has­ta. Tur­val­lis­ta on asua Ju­ma­lan val­ta­kun­nan hoi­dos­sa, jos­sa saam­me ai­na syn­tim­me an­teek­si.

Teks­ti: Heik­ki Saa­ri­kos­ki

Ku­vi­tus­ku­va: Heik­ki Vuo­no­ka­ri

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 6.2.2019

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Matt. 13:24–30

Raa­mat­tu 1992:

Jee­sus esit­ti heil­le toi­sen ver­tauk­sen tai­vas­ten val­ta­kun­nas­ta: ”Mies kyl­vi pel­toon­sa hy­vää sie­men­tä. Mut­ta kun kaik­ki nuk­kui­vat, hä­nen vi­ha­mie­hen­sä tuli, kyl­vi veh­nän se­kaan rik­ka­vil­jaa ja meni pois. Kun vil­ja nou­si oraal­le ja al­koi teh­dä täh­kää, rik­ka­vil­ja­kin tuli nä­ky­viin. Työ­mie­het me­ni­vät sil­loin isän­tän­sä luo ja sa­noi­vat hä­nel­le: Her­ra, et­kö sinä kyl­vä­nyt pel­too­si hy­vää sie­men­tä? Mis­tä sii­hen on tul­lut rik­ka­vil­jaa?’ Isän­tä sa­noi heil­le: ’Se on vi­ha­mie­he­ni työ­tä.’ Mie­het ky­syi­vät sil­loin hä­nel­tä: ’Tah­dot­ko, et­tä me­nem­me kit­ke­mään sen pois?’ ’En’, hän vas­ta­si, ’te voit­te rik­ka­vil­jaa koo­tes­san­ne nyh­tää sen mu­ka­na veh­nää­kin. An­ta­kaa nii­den kas­vaa yh­des­sä elon­kor­juu­seen as­ti. Kun sen ai­ka tu­lee, minä sa­non kor­juu­vä­el­le: Koot­kaa en­sin rik­ka­vil­ja ja si­to­kaa se kim­puik­si, et­tä se pol­tet­tai­siin. Mut­ta veh­nä kor­jat­kaa ait­taa­ni.’

Bib­lia:

Toi­sen ver­tauk­sen pani hän hei­dän eteen­sä, sa­no­en: tai­vaan val­ta­kun­ta on ih­mi­sen ver­tai­nen, joka kyl­vi hy­vän sie­me­nen pel­toon­sa. Mut­ta ih­mis­ten maa­tes­sa tuli hä­nen vi­hol­li­sen­sa ja kyl­vi oh­dak­kei­ta ni­suin se­kaan, ja meni pois. Mut­ta kuin oras ru­pe­si kas­va­maan ja he­del­män kan­toi, sil­loin nä­kyi­vät myös oh­dak­keet. Mut­ta per­heen isän­nän pal­ve­li­jat tu­li­vat ja sa­noi­vat hä­nel­le: Her­ra, et­kös hy­vää sie­men­tä kyl­vä­nyt pel­toos? Kus­ta siis sil­lä on oh­dak­keet? Niin sa­noi hän heil­le: vi­ha­mies sen teki. Mut­ta pal­ve­li­at sa­noi­vat hä­nel­le: tah­dot­kos, et­tä me me­nem­me ja ko­koom­me ne? Mut­ta hän sa­noi: en, et­tet­te oh­dak­kei­ta koo­tes­san­ne myös tem­pai­si yn­nä hei­dän kans­san­sa ni­su­ja pois. Sal­li­kaat mo­lem­mat kas­vaa elon-ai­kaan as­ti; ja elon-ajal­la sa­non minä elo­mie­hil­le: koot­kaat en­sin oh­dak­keet, ja si­to­kaat hei­tä lyh­tei­siin pol­tet­taa, mut­ta ni­sut koot­kaat mi­nun ait­taa­ni.