Timo Lii­ka­nen

Le­po­päi­vä eli sa­pat­ti pa­laut­taa tär­keim­pien asi­oi­den ää­rel­le.

Vii­me ai­koi­na mo­net ovat li­sän­neet mi­nul­le tut­tui­hin ter­veh­dyk­siin mai­nin­nan ”py­sy­tään ter­vei­nä”. Sa­nat ovat saa­neet mer­ki­tyk­sen­sä ajan­koh­tai­sen ko­ro­na­pan­de­mi­an vuok­si. On tär­ke­ää, et­tä asi­as­ta näin muis­tu­tel­laan.

Ter­veys kuu­luu asi­oi­hin, joi­ta elä­mäs­sä voi ereh­tyä pi­tä­mään it­ses­tään sel­vyy­te­nä sil­loin, kun mi­tään on­gel­mia ei ole. Sai­rau­den ko­et­te­le­mus voi kui­ten­kin koh­da­ta yl­lät­tä­en. Ny­kyih­mi­nen saa kiit­tää Ju­ma­laa sii­tä, et­tä ter­vey­den­huol­lon kaut­ta moni ai­kai­sem­min koh­ta­lo­kas sai­raus on mah­dol­lis­ta hoi­taa.

Sai­raus ei ole ran­gais­tus

Jee­suk­sen ai­ka­na sai­rai­den ih­mis­ten ar­ki oli toi­sen­lais­ta. Lää­ke­tie­de ei ol­lut ke­hit­ty­nyt. Sai­raat syr­jäy­tyi­vät sekä yh­teis­kun­nas­ta et­tä hen­gel­li­ses­tä elä­mäs­tä.

Sit­ke­äs­sä val­lit­si aja­tus sii­tä, et­tä sai­raus oli­si ran­gais­tus syn­nis­tä. Tämä aja­tus esiin­tyi ope­tus­las­ten­kin pu­heis­sa.

Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­min 9. lu­vus­sa ope­tus­lap­set ky­syi­vät so­ke­a­na syn­ty­nees­tä ih­mi­ses­tä: ”Kuka on teh­nyt sen syn­nin, jon­ka vuok­si hän on syn­ty­nyt so­ke­a­na? Hän it­se vai hä­nen van­hem­pan­sa?” (Joh. 9:2.)

Jee­sus tah­toi oh­ja­ta hei­dän ajat­te­lu­aan sii­hen, et­tä elä­mä ja ter­veys ovat Ju­ma­lan lah­jaa, ja Ju­ma­lan teot tu­le­vat nä­ky­viin eri­lais­ten ih­mis­ten kaut­ta. Jee­sus sa­noi: ”Näin on ta­pah­tu­nut, et­tä Ju­ma­lan teot tu­li­si­vat jul­ki” (Joh. 9:3). Eri­lai­suus ker­too Ju­ma­lan luo­mis­työn ai­nut­laa­tui­suu­des­ta. Kun Ju­ma­la on an­ta­nut ter­veyt­tä, sii­tä saa kiit­tää hän­tä.

Mies Be­tes­dan lam­mi­kol­la

En­si sun­nun­tain evan­ke­liu­mis­sa ker­ro­taan mie­hes­tä, joka oli sai­ras­ta­nut 38 vuot­ta (Joh. 5:5). Hän odot­ti Be­tes­dan lam­mi­kon ää­rel­lä ih­me­pa­ran­tu­mis­taan.

Joi­den­kin Raa­ma­tun kä­si­kir­joi­tus­ten mu­kaan en­ke­li las­keu­tui ai­ka ajoin lam­mik­koon ja pani ve­den kuo­hu­maan. En­sim­mäi­se­nä kuo­hu­vaan ve­teen eh­ti­nyt pa­ran­tui, sai­ras­ti­pa hän mitä tau­tia ta­han­sa (Joh. 5:4).

Täl­lai­nen ih­me­pa­ran­tu­mi­nen ei ol­lut teks­tis­sä ker­ro­tun mie­hen koh­dal­la to­teu­tu­nut, ei­kä hän it­se­kään sen mah­dol­li­suu­teen us­ko­nut. Tämä kävi il­mi hä­nen vas­tauk­ses­taan, kun Jee­sus ky­syi hä­nel­tä ter­veek­si tu­le­mi­ses­ta: ”Her­ra, mi­nul­la ei ole ke­tään, joka aut­tai­si mi­nut al­taa­seen, kun vesi kuo­hah­taa” (Joh. 5:7).

Sai­ras mies sai koh­da­ta pa­ran­tu­mi­sen ih­meen – ei al­taan ve­des­sä, vaan Jee­suk­sen sa­no­jen kaut­ta. Ju­ma­lan po­jal­la oli val­ta teh­dä ih­mei­tä ja pa­ran­taa. Voim­me ku­vi­tel­la, mil­lai­sen ilon ja kii­tol­li­suu­den tun­teen mies koki. Hän pää­si elä­mäs­sään ja­loil­leen sa­nan var­si­nai­ses­sa ja ver­taus­ku­val­li­ses­sa mer­ki­tyk­ses­sä. Mies läh­ti it­se ker­to­maan ko­ke­mas­taan ja nä­ke­mäs­tään (Joh. 5:15).

Jee­sus on sa­pa­tin Her­ra

Le­po­päi­vän py­hit­tä­mi­nen on tär­ke­ää, muis­tut­taa­han sii­tä jo kol­mas käs­ky­kin. On hyvä, et­tä vii­kos­sa on yk­si päi­vä, jol­loin on ai­kaa py­säh­tyä kaik­kein tär­keim­pien asi­oi­den ää­rel­le ja le­vä­tä ar­jen töis­tä. Jo­kai­nen sun­nun­tai muis­tut­taa Her­ran ylös­nou­se­muk­ses­ta.

Le­po­päi­vä on ai­heel­lis­ta py­hit­tää en­nen kaik­kea Ju­ma­lan sa­nan kuu­le­mi­sel­le ja tut­ki­mi­sel­le. On tär­ke­ää hil­jen­tyä ja rau­hoit­tua.

Juu­ta­lai­sil­la oli tar­kat sa­pat­ti­sää­dök­set, joi­ta sen ajan hurs­kaat pyr­ki­vät mah­dol­li­sim­man tark­kaan nou­dat­ta­maan. Osa sää­dök­sis­tä kään­tyi kui­ten­kin it­se­ään vas­taan.

Tä­män sai­vat koh­da­ta sekä Jee­sus et­tä hä­nen pa­ran­ta­man­sa mies. Sa­pat­ti­sää­dös­ten mu­kaan kai­ken­lai­nen ta­va­roi­den kan­te­lu oli kiel­let­tyä sa­pat­ti­na (Neh. 13:19). Täs­tä juu­ta­lai­set nuh­te­li­vat mies­tä.

Jee­sus­ta alet­tiin vai­no­ta, kun hän oli pa­ran­ta­nut sa­pat­ti­na (Joh. 5:10, 16). Toi­ses­sa yh­tey­des­sä sa­man kiis­ta­ky­sy­myk­sen, sa­pat­ti­na pa­ran­ta­mi­sen ää­rel­lä Jee­sus vas­taa kri­tiik­kiin: ”Jos jol­la­kul­la on lam­mas ja se pu­to­aa sa­pat­ti­na kuop­paan, niin kai hän tart­tuu sii­hen ja nos­taa sen siel­tä ylös. Ja on­han ih­mi­nen pal­jon ar­vok­kaam­pi kuin lam­mas. Kyl­lä sa­pat­ti­na on lupa teh­dä hy­vää.” (Matt. 12:11–12). Jee­sus osoit­ti sa­noil­laan, et­tä hän on sa­pa­tin Her­ra. Sun­nun­tai, le­po­päi­vä, on ih­mis­tä var­ten. Se on Ju­ma­lan lah­ja ih­mi­sil­le.

Us­ko syn­tyy Kris­tuk­sen sa­no­jen kuu­le­mi­sen kaut­ta

Jee­suk­sen mo­net ih­me­te­ot kut­sui­vat ih­mi­siä us­ko­maan hä­neen. Näin kävi myös Be­tes­dan lam­mi­kon luo­na maan­neen mie­hen koh­dal­la. Jee­suk­sen sa­nat syn­nyt­ti­vät us­kon. Paa­va­li kir­joit­taa täs­tä roo­ma­lai­sil­le: ”Us­ko syn­tyy kuu­le­mi­ses­ta, mut­ta kuu­le­mi­sen syn­nyt­tää Kris­tuk­sen sana” (Room. 10:17).

Her­ra on an­ta­nut seu­ra­kun­nal­leen teh­tä­vän ju­lis­taa pe­las­ta­vaa sa­no­maa kai­kil­le kan­soil­le (Matt. 28:18–20). Evan­ke­liu­min työ jat­kuu yhä Py­hän Hen­gen voi­mal­la.

Evan­ke­liu­mi: Joh. 5:1–15

RAA­MAT­TU 1992: Oli eräs juu­ta­lais­ten juh­la, ja Jee­sus läh­ti Je­ru­sa­le­miin. Je­ru­sa­le­mis­sa on Lam­mas­por­tin lä­hel­lä al­las, jon­ka hep­re­an­kie­li­nen nimi on Be­tes­da. Sitä reu­nus­taa vii­si pyl­väs­hal­lia, ja niis­sä ma­ka­si suu­ri jouk­ko sai­rai­ta: so­kei­ta, ram­po­ja ja hal­vaan­tu­nei­ta. Nämä odot­ti­vat, et­tä vesi al­kai­si liik­kua. Ai­ka ajoin näet Her­ran en­ke­li las­keu­tui lam­mik­koon ja pani ve­den kuo­hu­maan, ja se, joka en­sim­mäi­se­nä as­tui kuo­hu­vaan ve­teen, tuli ter­veek­si, sai­ras­ti­pa hän mitä tau­tia ta­han­sa.

Siel­lä oli mies, joka oli sai­ras­ta­nut kol­me­kym­men­tä­kah­dek­san vuot­ta. Jee­sus näki hä­net siel­lä ma­kaa­mas­sa vuo­de­ma­tol­la ja tie­si, et­tä hän oli jo pit­kään ol­lut sai­ras. Jee­sus ky­syi: ”Tah­dot­ko tul­la ter­veek­si?” Sai­ras vas­ta­si: ”Her­ra, mi­nul­la ei ole ke­tään, joka aut­tai­si mi­nut al­taa­seen, kun vesi kuo­hah­taa. Ai­na kun yri­tän sin­ne, joku toi­nen eh­tii en­nen mi­nua.” Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Nou­se, ota vuo­tee­si ja kä­ve­le.” Mies tuli heti ter­veek­si, ot­ti vuo­teen­sa ja kä­ve­li.

Mut­ta se päi­vä oli sa­pat­ti. Niin­pä juu­ta­lai­set sa­noi­vat pa­ran­ne­tul­le: ”Nyt on sa­pat­ti, ei si­nun ole lupa kan­taa vuo­det­ta­si.” Mies vas­ta­si heil­le: ”Se, joka teki mi­nut ter­veek­si, sa­noi mi­nul­le: ’Ota vuo­tee­si ja kä­ve­le.’” Sil­loin juu­ta­lai­set ky­syi­vät: ”Kuka se mies oli, joka käs­ki si­nun ot­taa vuo­tee­si ja kä­vel­lä?” Pa­ran­net­tu ei kui­ten­kaan tien­nyt, kuka hän oli, sil­lä Jee­sus oli jo hä­vin­nyt vä­ki­jouk­koon. Myö­hem­min Jee­sus ta­pa­si mie­hen temp­pe­lis­sä ja sa­noi hä­nel­le: ”Sinä olet nyt ter­ve. Älä enää tee syn­tiä, et­tei si­nul­le kä­vi­si en­tis­tä pa­hem­min.” Mies läh­ti siel­tä ja ker­toi juu­ta­lai­sil­le, et­tä Jee­sus oli hä­net pa­ran­ta­nut.

BIB­LIA: Sit­te oli Juu­da­lais­ten juh­la­päi­vä, ja Je­sus meni ylös Je­ru­sa­le­miin. Mut­ta Je­ru­sa­le­mis­sa on Lam­mas­por­tin ty­kö­nä lam­mik­ko, joka Heb­re­an kie­lel­lä kut­su­taan Be­tes­da, jos­sa oli vii­si va­jaa, jois­sa ma­ka­si suu­ri jouk­ko sai­rai­ta, so­kei­ta, on­tu­via, hal­va­tui­ta, jot­ka ve­den lii­kut­ta­mis­ta odot­ti­vat.

Sil­lä en­ke­li tuli alas mää­rä­tyl­lä ajal­la lam­mik­koon ja se­koit­ti ve­den: joka siis en­si­mäi­se­nä ve­teen as­tui, kuin se se­koi­tet­tu oli, niin se pa­ra­ni, eh­kä mis­sä ikä­nä tau­dis­sa hän oli.

Niin oli siel­lä mies, joka kah­dek­san­nel­jät­tä­kym­men­tä ajas­tai­kaa oli sai­ras­ta­nut. Kuin Je­sus hä­nen näki ma­kaa­van ja tun­si hä­nen jo kau­van sai­ras­ta­neen, sa­noi hän hä­nel­le: tah­dot­kos tul­la ter­veek­si? Sai­ras vas­ta­si hän­tä: Her­ra, ei ole mi­nul­la sitä ih­mis­tä, joka mi­nun vie, kuin vesi se­koi­tet­tu on, lam­mik­koon; mut­ta kuin minä tu­len, niin on toi­nen mi­nun edel­lä­ni sii­hen as­tu­nut. Je­sus sa­noi hä­nel­le: nou­se, ota vuo­tees ja käy. Ja koh­ta pa­ra­ni se ih­mi­nen, ja ot­ti vuo­teen­sa ja kävi.

Ja se päi­vä oli sab­ba­ti. Sa­noi­vat siis Juu­da­lai­set pa­ra­tul­le: nyt on sab­ba­ti, ei si­nun sovi vuo­det­ta kan­taa. Hän vas­ta­si hei­tä: joka mi­nun pa­ran­si, se sa­noi mi­nul­le: ota vuo­tees ja käy. Niin he ky­syi­vät hä­nel­tä: kuka on se ih­mi­nen, joka si­nul­le sa­noi: ota vuo­tees ja käy? Mut­ta ei pa­rat­tu tie­tä­nyt, kuka se oli; sil­lä Je­sus oli men­nyt pois kan­san täh­den, joka sii­nä pai­kas­sa oli. Sit­te löy­si Je­sus hä­nen temp­lis­sä ja sa­noi hä­nel­le: kat­so, sinä olet pa­rat­tu: älä sil­leen syn­tiä tee, et­tei jo­tain pa­hem­paa si­nul­le ta­pah­tui­si. Niin se ih­mi­nen meni pois ja il­moit­ti Juu­da­lai­sil­le, et­tä Je­sus oli se, joka hä­nen pa­ran­ta­nut oli.