Kun Kris­tus tu­lee ta­kai­sin, hä­nen kul­ku­ee­seen­sa pää­se­vät vain ne, joil­la on öl­jyä omas­sa us­kon lam­pus­saan.

Luo­ma­kun­ta on kuo­let­ta­vas­ti haa­voit­tu­nut. Syn­tiin­lan­kee­muk­sen haa­va tuot­taa vää­ryy­den ai­kaan­saa­maa kär­si­mys­tä. Kui­ten­kin Raa­ma­tun mu­kaan oi­keu­den­mu­kai­suu­den ja toi­von Ju­ma­la ker­ran va­paut­taa luo­man­sa maa­il­man vää­ryy­des­tä. Ny­kyi­nen luo­tu maa­il­man­kaik­keus ja to­del­li­suus tu­lee tien­sä pää­hän. Van­haa ei vain kor­jail­la, vaan kaik­ki luo­daan uu­dek­si.

Uu­den tes­ta­men­tin mu­kaan ny­kyi­sen maa­il­ma­na­jan pää­tös liit­tyy Kris­tuk­sen pa­luu­seen. Kuo­le­man voit­ta­ja­na ylös­nous­sut ja tai­vaa­seen ko­ro­tet­tu Her­ra tu­lee ta­kai­sin. Kris­tuk­sen pa­luus­ta käy­tet­ty krei­kan kie­len sa­naa pa­ruu­sia tar­koit­taa saa­pu­mis­ta, ja sitä käy­tet­tiin mui­noin kei­sa­rin vi­ral­li­sis­ta vie­rai­luis­ta kau­pun­geis­sa. Jee­suk­sen saa­pu­mi­nen ei kui­ten­kaan ole mi­kään ter­veh­dys­käyn­ti tai muo­dol­li­nen vie­rai­lu, vaan lo­pul­li­nen, kai­ken muu­tos.

Ver­taus Her­raan­sa odot­ta­vas­ta seu­ra­kun­nas­ta

Jee­sus opet­ti myös näis­tä tu­le­vis­ta ja koko ih­mis­kun­taa kos­ke­vis­ta suu­ris­ta ta­pah­tu­mis­ta. Ta­pan­sa mu­kaan hän käyt­ti ope­tuk­sen­sa vä­li­nee­nä ver­tauk­sia. Yk­si näis­tä on ver­taus vii­sais­ta ja tyh­mis­tä mor­sius­nei­dois­ta.

Jee­sus ku­vaa kuu­li­joil­leen kym­me­nen häi­hin kut­sut­tua tei­ni-ikäis­tä tyt­töä. Näi­den mor­sius­nei­to­jen teh­tä­vä­nä oli kan­taa lamp­pu­ja hää­kul­ku­ees­sa. Juh­la­kul­ku­een tar­koi­tus oli saat­taa hää­pa­ri mor­si­a­men ko­dis­ta sul­ha­sen ko­tiin. Ver­tauk­ses­sa mor­sius­nei­dot ot­ta­vat teh­tä­vän­sä mu­kai­ses­ti lamp­pun­sa ja läh­te­vät sul­has­ta vas­taan.

Ver­tauk­sen ydin­vies­ti on yk­sin­ker­tai­nen. Jee­sus on hää­vie­rai­den jou­kos­sa juh­li­va sul­ha­nen. Hää­juh­la ku­vaa täy­del­lis­tä tai­vaan iloa. Hää­juh­laan kut­sut­tu ja sul­has­ta odot­ta­va jouk­ko ovat Jee­suk­sen seu­raa­jat, kris­ti­tyt.

öl­jyk­rii­si jät­tää osan ul­ko­puo­lel­le

Ver­tauk­sen kaut­ta Jee­sus siis kiin­nit­tää huo­mi­o­ta sii­hen, mil­lai­nen on seu­ra­kun­ta, joka odot­taa hä­nen pa­luu­taan. Ku­van va­ka­vuus pa­kot­taa py­säh­ty­mään. Nei­dot, joil­la on kyl­lä lam­put mu­ka­na, mut­ta ei öl­jyä, saa­vat ty­lyn osan. On siis ole­mas­sa sel­lai­sia Jee­suk­sen seu­raa­jia, joil­la on ul­koi­ses­ti ja sil­min­näh­den kaik­ki se mitä kris­tit­ty­nä elä­mi­seen kuu­luu, mut­ta jo­tain rat­kai­se­van olen­nais­ta puut­tuu. Jo­tain, mi­hin kiin­ni­te­tään huo­mi­o­ta vas­ta sil­loin, kun on jo lii­an myö­häis­tä.

Jee­suk­sen mu­kaan sul­ha­sen odot­ta­mi­nen on vä­syt­tä­vää. Kul­ku­een rei­til­lä ole­van tien var­res­sa kaik­ki mor­sius­nei­dot vai­pu­vat uneen. äk­kiä hei­dät kaik­ki ra­vis­te­lee he­reil­le huu­to: ”Yl­kä tu­lee! Men­kää hän­tä vas­taan!” Juu­ri tätä het­keä he ovat odot­ta­neet. Hä­mä­räs­sä nei­dot lait­ta­vat lamp­pu­jaan toi­min­ta­kun­toon. Vii­si heis­tä huo­maa jär­ky­tyk­sek­seen, et­tei heil­lä ole öl­jyä, vain jääh­ty­nyt pi­meä lamp­pu.

Kai­kil­la ei kui­ten­kaan ole näin loh­du­ton ti­lan­ne. Jou­kos­ta puo­let, eli vii­si niin sa­not­tua vii­sas­ta mor­sius­nei­toa, on ot­ta­nut öl­jyä mu­kaan­sa. Se riit­tää juu­ri ja juu­ri hei­dän omaan tar­pee­seen­sa. öl­jy ei ole ja­et­ta­vis­sa, muu­ten kaik­kien lam­put sam­mui­si­vat lii­an ai­kai­sin.

Jee­sus ker­too, et­tä ne, joil­la ei ole öl­jyä, läh­te­vät liik­keel­le us­ko­en löy­tä­vän­sä vie­lä kau­pan, joka oli­si au­ki myö­hään yö­hön. Hei­dän pois­sa ol­les­saan Yl­kä tu­lee ja juh­la­kul­kue me­nee ohi. Hää­ta­lon ovi sul­je­taan kut­su­mat­to­mil­ta vie­rail­ta. Pai­kal­le saa­puu lo­pul­ta myös öl­jyn­ha­ku­reis­sul­la har­hail­lut jouk­ko, joka täyn­nä odo­tus­ta pyr­kii si­säl­le hää­ta­loon, mut­ta tur­haan. He saa­vat sa­man tuo­mi­on kuin vuo­ri­saar­nan vää­ryy­den te­ki­jät: ”En tun­ne tei­tä” (Matt 7:23).

Elä­vä us­ko pe­las­taa

Jee­sus ha­lu­si ava­ta sil­miä nä­ke­mään, et­tä kaik­ki ei ole suh­teel­lis­ta ja neu­vo­tel­ta­vis­sa. On jo­tain, mikä tin­ki­mät­tö­mäs­ti kuu­luu pe­las­tuk­seen, ja mitä ei voi luo­vut­taa toi­sil­le tai teh­dä tois­ten puo­les­ta. Se on hen­ki­lö­koh­tais­ta ja elin­tär­ke­ää. Sitä ei han­ki­ta mis­tään enää sil­loin, kun Jee­sus tu­lee ta­kai­sin ”yh­täk­kiä, sil­män­rä­päyk­ses­sä, vii­mei­sen pa­suu­nan soi­des­sa” (1. Kor. 15:52). Ky­sy­mys on us­kos­ta.

Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min ja koko Uu­den tes­ta­men­tin vah­va vies­ti on se, et­tä ih­mi­nen, joka us­koo evan­ke­liu­min iha­nan, iloi­sen vies­tin ja tun­nus­taa Jee­suk­sen Kris­tuk­sek­si, elä­vän Ju­ma­lan po­jak­si, saa voi­man tul­la Ju­ma­lan lap­sek­si, tai­vaan pe­ril­li­sek­si. Elä­vä us­ko on se, mitä Ih­mi­sen Poi­ka pa­la­tes­saan ha­lu­aa löy­tää maan pääl­tä.

Al­bert Ha­lo­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 13.11.2019

Ku­vi­tus­ku­va: Päi­vi Pel­to­nie­mi

Evan­ke­liu­mi: Matt. 25:1–13

RAA­MAT­TU 1992:

”Sil­loin tai­vas­ten val­ta­kun­ta on ole­va täl­lai­nen. Oli kym­me­nen mor­sius­nei­toa, jot­ka ot­ti­vat lamp­pun­sa ja läh­ti­vät sul­has­ta vas­taan. Vii­si heis­tä oli tyh­mää ja vii­si vii­sas­ta. Tyh­mät ot­ti­vat lamp­pun­sa mut­ta ei­vät va­ran­neet mu­kaan­sa öl­jyä. Vii­saat sitä vas­toin ot­ti­vat lam­pun li­säk­si mu­kaan­sa öl­jy­as­ti­an. Kun sul­ha­nen vii­pyi, hei­tä kaik­kia al­koi vä­syt­tää ja he nu­kah­ti­vat. Mut­ta kes­kel­lä yö­tä kuu­lui huu­to: ’Yl­kä tu­lee! Men­kää hän­tä vas­taan!’ Sil­loin kaik­ki mor­sius­nei­dot he­rä­si­vät ja pa­ni­vat lamp­pun­sa kun­toon. Tyh­mät sa­noi­vat vii­sail­le: ’An­ta­kaa meil­le vä­hän öl­jyä, mei­dän lamp­pum­me sam­mu­vat.’ Mut­ta vii­saat vas­ta­si­vat: ’Em­me me voi, ei se rii­tä meil­le kai­kil­le. Men­kää os­ta­maan kaup­pi­ail­ta.’ Mut­ta kun he oli­vat os­ta­mas­sa öl­jyä, sul­ha­nen tuli. Ne, jot­ka oli­vat val­miit, me­ni­vät hä­nen kans­saan hää­ta­loon, ja ovi sul­jet­tiin. Jon­kin ajan ku­lut­tua toi­set­kin saa­pui­vat sin­ne ja huu­si­vat: ’Her­ra, Her­ra, avaa meil­le!’ Mut­ta hän vas­ta­si: ’To­ti­ses­ti, minä en tun­ne tei­tä.’

Val­vo­kaa siis, sil­lä te et­te tie­dä päi­vää et­te­kä het­keä.”

BIB­LIA:

Sil­loin pi­tää tai­vaan val­ta­kun­ta ole­man kym­me­nen neit­seen kal­tai­nen, jot­ka ot­ti­vat lamp­pun­sa ja me­ni­vät ulos yl­kää vas­taan. Mut­ta vii­si heis­tä oli tai­ta­vaa, ja vii­si tyh­mää. Tyh­mät ot­ti­vat lamp­pun­sa, ja ei ot­ta­neet öl­jyä myö­tän­sä; Mut­ta tai­ta­vat ot­ti­va öl­jyä as­ti­oi­hin­sa, yn­nä lamp­pun­sa kans­sa. Kuin yl­kä vii­pyi, tu­li­vat he kaik­ki une­li­aik­si ja ma­ka­si­vat. Mut­ta puo­liy­ö­nä tuli huu­to: kat­so, yl­kä tu­lee, men­käät ulos hän­tä vas­taan. Niin nou­si­vat kaik­ki nä­mät neit­seet ja val­mis­ti­vat lamp­pun­sa. Mut­ta tyh­mät sa­noi­vat tai­ta­vil­le: an­ta­kaat meil­le öl­jys­tän­ne; sil­lä me­dän lamp­pum­me sam­mu­vat. Niin vas­ta­si­vat tai­ta­vat, sa­no­en: ei suin­kaan, et­tei meil­tä ja teil­tä puut­tui­si; mut­ta men­käät pa­rem­min nii­den tykö, jot­ka myy­vät, ja os­ta­kaat it­sel­len­ne. Mut­ta kuin he me­ni­vät os­ta­maan, tuli yl­kä. Ja jot­ka val­miit oli­vat, ne me­ni­vät hä­nen kans­san­sa häi­hin, ja ovi sul­jet­tiin. Vii­mein tu­li­vat ne­kin toi­set neit­seet, ja sa­noi­vat: Her­ra, Her­ra, avaa mei­dän eteem­me. Mut­ta hän vas­ta­si ja sa­noi: to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: en tun­ne minä tei­tä.

Val­vo­kaat sen­täh­den, sil­lä et­te tie­dä päi­vää ei­kä het­keä, jona Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee.