Us­ko­vais­ten ih­mis­ten ker­to­muk­set voi­vat aut­taa nä­ke­mään Ju­ma­lan joh­da­tuk­sen vai­keis­sa elä­män­vai­heis­sa.

Van­hem­man me­net­tä­mi­nen voi tun­tua lap­sel­le ylit­se­pää­se­mät­tö­mäl­tä es­teel­tä; ku­kaan ei voi kor­va­ta isää tai äi­tiä. Hei­dän läs­nä­o­lon­sa tuo ko­tiin pe­rus­tur­van ja luot­ta­muk­sen tu­le­vai­suu­teen.

Jee­suk­sen ja ope­tus­las­ten lä­hei­nen suh­de sär­kyi, kun Jee­sus meni ta­kai­sin Isän luo. Läh­tö­het­ki tuot­ti tus­kaa hä­nen seu­raa­jil­leen. He jäi­vät ero­ni­kä­vään ja tun­si­vat Ju­ma­lan las­ten hä­tää maa­il­man kes­kel­lä. On­nek­si Jee­sus tie­si ope­tus­las­ten­sa us­kon heik­kou­den ja jät­ti Py­hän Hen­gen loh­dut­ta­maan ero­ni­kä­väs­sä.

Jee­sus oli teh­nyt jul­ki­sen toi­min­tan­sa ai­ka­na sel­väk­si, mi­ten Ju­ma­lan lap­set ovat hen­ges­sään köy­hiä. Py­hän Hen­gen teh­tä­vä­nä on syn­nyt­tää us­ko sekä vah­vis­taa us­ko­maan. Se myös aut­taa erot­ta­maan oi­ke­an vää­räs­tä.

Tai­vaal­li­nen esi­ru­koi­li­ja

Jee­suk­sen pu­het­ta kuun­nel­leet ope­tus­lap­set tun­si­vat maa­il­man kes­kel­lä vie­raut­ta ja muu­ka­lai­suut­ta. Jee­sus toi­voi omil­leen var­je­lus­ta ja sitä, ”et­tei us­kon­ne ko­e­tuk­sis­sa sor­tui­si” (Joh. 16:1).

Jee­suk­sen pu­hees­sa oli myös hä­nen ja hä­nen Isän­sä vä­lis­tä vuo­ro­pu­he­lua. Hän pyy­si kaik­ki­val­ti­aal­ta Isäl­tään apua seu­raa­jien­sa us­kon­tais­te­lui­hin.

Vä­li­mie­he­nä Jee­sus on myös tä­män ajan us­ko­vais­ten asi­a­na­ja­ja ja tai­vaal­li­nen esi­ru­koi­li­ja. Mi­ten usein unoh­dam­me­kaan, et­tä puo­les­tam­me ru­koil­laan!

Jee­suk­sen ru­kous ei jää­nyt tyh­jäk­si pu­heek­si, vaan hän lu­pa­si omil­leen Py­hän Hen­gen. Lu­paus on kau­as­kan­toi­nen, sil­lä ”Hen­ki on kans­san­ne ikui­ses­ti” (Joh. 14:16). Ju­ma­lan kol­mi­nai­nen per­soo­na tu­lee täy­dek­si Py­hän Hen­gen avul­la. Jee­sus pu­hut­te­lee Py­hää Hen­keä eri­tyi­se­nä ja it­se­näi­se­nä, ”te tun­net­te hä­net” (Joh. 14:7).

Otat­ko ar­mon vas­taan?

Jee­sus käyt­ti har­voin sa­naa jos. Hän pu­hui yleen­sä sel­ke­äs­ti, suo­raan ja il­man tur­hia täy­te­sa­no­ja. Evan­ke­liu­mi­teks­tin yh­tey-des­sä jos-sa­nan jäl­keen tu­lee kak­si sa­naa: rak­kaus ja käs­kyt.

Mo­net psal­mit pu­hu­vat käs­kyis­tä ja Ju­ma­lan lii­tos­ta. Psal­mit en­nus­ti­vat myös Mes­si­aan tu­lon. Ju­ma­lan pyhä tah­to oli kir­joi­tet­tu käs­kyi­hin, ja Jee­sus tuli täyt­tä­mään lain. Syn­tiin tai­pu­vai­nen ih­mi­nen ei kos­kaan saa­vu­ta käs­ky­jen kaut­ta pe­las­tus­ta, mut­ta us­kon la­kia nou­dat­ta­mal­la meil­le avau­tuu Ju­ma­lan rak­kau­den tie. (Room. 3:20–22, Room. 8:1–2.)

Ju­ma­la ei pa­ko­ta ke­tään us­ko­maan. Jo­kai­nen ih­mi­nen voi et­si­ko­nai­ka­na joko vas­taa­not­taa Ju­ma­lan ar­mon tai hy­lä­tä sen. Erään vir­ren sä­keis­töt päät­ty­vät jo­kai­nen sa­mal­la ta­val­la: ”kaik­ki lop­puu ai­ka­naan, ar­mon­sa ei mil­loin­kaan” (Vk. 270).

Jee­suk­sen maan­pääl­li­sen ju­lis­tus­toi­min­nan ai­ka lop­pui, mut­ta sa­no­man eteen­päin vie­mi­nen jat­kuu yhä. Ju­ma­la oli lä­het­tä­nyt Poi­kan­sa maa­il­maan (Joh. 8:28), ja tuon en­sim­mäi­sen vai­heen jäl­keen Isän luo­ta tuli toi­nen puo­lus­ta­ja, Pyhä Hen­ki. Jee­suk­sen työ maan pääl­lä jat­kuu Py­hän Hen­gen työ­nä hä­nen seu­ra­kun­nas­saan.

Rak­kaus kes­tää

Voi­ko ih­mi­nen ra­kas­taa omas­ta tah­dos­taan Ju­ma­laa? Jee­sus tois­ti pu­hees­saan sa­naa ra­kas­taa. Rak­kau­del­la on koh­de ja syy.

Jee­suk­sen pa­ran­ta­mil­la ih­mi­sil­lä oli rak­kaut­ta pa­ran­ta­jaa koh­taan, mut­ta vas­ta sen jäl­keen, kun tämä oli sa­no­nut ja teh­nyt heil­le hy­vää. Ih­mi­nen oli en­sin Ju­ma­lan rak­kau­den koh­de, ja sen jäl­keen rak­kaus oli mo­lem­min­puo­lis­ta.

Ih­mi­sen rak­kau­den­tun­nus­tuk­set il­me­ni­vät vil­pit­tö­mä­nä us­ko­na Jee­suk­seen ja ha­lu­na liit­tyä hä­nen seu­raa­jien­sa jouk­koon. Rak­kau­den ylis­tys (1. Kor. 13) ku­vaa rak­kaut­ta suu­rim­pa­na lah­ja­na, jopa us­koa suu­rem­pa­na. Rak­kaus kes­tää kai­ken ja us­koo kai­ken. Ju­ma­lan rak­kaus on ai­nut­laa­tuis­ta.

Evan­ke­liu­mi pa­ran­taa syn­nis­tä

Jee­suk­sen läs­nä­o­lo ei jää­nyt vain sa­no­jen va­raan, sil­lä hän va­kuut­ti: ”Py­sy­kää mi­nus­sa, niin minä py­syn teis­sä” (Joh. 15:4). Val­ta ju­lis­taa Jee­suk­sen ni­mes­sä so­vi­tuk­sen sa­naa pe­rus­tuu Raa­mat­tuun.

Kun us­ko­vai­nen ih­mi­nen Py­hän Hen­gen pap­pi­na ju­lis­taa syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä, sil­loin tai­vaas­sa iloi­taan syn­ti­sen pa­ran­tu­mi­ses­ta. Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on us­kon ja evan­ke­liu­min va­raan ra­ken­tu­va val­ta­kun­ta. Kan­nat­taa us­koa Ju­ma­lan val­ta­kun­ta omak­si.

Jaak­ko Sääs­ki­lah­ti

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 31.5.2017

Joh. 14:15–21

Bib­lia

Jos te ra­kas­tat­te mi­nua, niin pi­tä­käät mi­nun käs­ky­ni. Ja minä olen ru­koi­le­va Isää, ja hän an­taa teil­le toi­sen Loh­dut­ta­jan, et­tä hän tei­dän kans­san­ne olis ijan­kaik­ki­ses­ti: To­tuu­den Hen­gen, jota ei maa­il­ma tai­da ot­taa vas­taan, sil­lä ei he näe hän­tä, ei­kä tun­ne hän­tä: mut­ta te tun­net­te hä­nen, sil­lä hän py­syy tei­dän ty­kö­nän­ne ja on teis­sä ole­va. En minä jätä tei­tä or­voik­si, vaan minä tu­len tei­dän ty­kön­ne. Vie­lä on vä­hän ai­kaa, ja ei maa­il­ma sil­leen mi­nua näe, mut­ta te nä­et­te mi­nun; sil­lä minä elän, ja te myös elät­te. Sinä päi­vä­nä pi­tää tei­dän ym­mär­tä­män, et­tä minä olen Isäs­sä, ja te mi­nus­sa ja minä teis­sä. Jol­la mi­nun käs­ky­ni ovat ja ne kät­kee, se ra­kas­taa mi­nua: mut­ta joka mi­nua ra­kas­taa, hän ra­kas­te­taan mi­nun Isäl­tä­ni, ja minä tah­don hän­tä ra­kas­taa, ja il­moi­tan it­se­ni hä­nel­le.

Raa­mat­tu 1992

Jee­sus sa­noi: ”Jos te ra­kas­tat­te mi­nua, te nou­da­tat­te mi­nun käs­ky­jä­ni. Minä kään­nyn Isän puo­leen, ja hän an­taa teil­le toi­sen puo­lus­ta­jan, joka on kans­san­ne ikui­ses­ti. Tämä puo­lus­ta­ja on To­tuu­den Hen­ki. Maa­il­ma ei voi Hen­keä saa­da, sil­lä maa­il­ma ei näe ei­kä tun­ne hän­tä. Mut­ta te tun­net­te hä­net, sil­lä hän py­syy luo­nan­ne ja on teis­sä. En minä jätä tei­tä or­voik­si, vaan tu­len luok­sen­ne. Vie­lä vä­hän ai­kaa, ei­kä maa­il­ma enää näe mi­nua, mut­ta te nä­et­te, sil­lä minä elän ja te­kin tu­let­te elä­mään. Sinä päi­vä­nä te ym­mär­rät­te, et­tä minä olen Isäs­sä­ni ja et­tä te olet­te mi­nus­sa ja minä teis­sä. Joka on ot­ta­nut vas­taan mi­nun käs­ky­ni ja nou­dat­taa nii­tä, se ra­kas­taa mi­nua. Ja mi­nun Isä­ni ra­kas­taa sitä, joka ra­kas­taa mi­nua, ja hän­tä mi­nä­kin ra­kas­tan ja il­mai­sen hä­nel­le it­se­ni.”