Mar­ko Tyys­kä

Jee­sus voit­ti tus­kal­li­sel­la ris­tin­kuo­le­mal­laan syn­nin ja kuo­le­man val­lan ja ava­si us­ko­vil­le tien ian­kaik­ki­seen elä­mään. Kaik­ki ta­pah­tui Ju­ma­lan pe­las­tus­suun­ni­tel­man mu­kaan.

Jee­suk­sen, Ju­ma­lan Po­jan, kär­si­mys­tie oli päät­ty­nyt pää­kal­lo­pai­kal­le Gol­ga­tal­le. Pro­feet­to­jen en­nus­tuk­set ta­pah­tu­mis­ta ja Ju­ma­lan lu­paus syn­tien so­vi­tuk­ses­ta kä­vi­vät to­teen.

”Isä, an­na heil­le an­teek­si”

Te­loi­tus­pai­kal­la oli kol­me ris­tiä: kak­si ri­kol­lis­ta ja hei­dän kes­kel­lään vi­a­ton Jee­sus. Kan­san­jou­kot sei­soi­vat kat­se­le­mas­sa, kun so­ti­laat ja hal­li­tus­mie­het pilk­ka­si­vat Jee­sus­ta. Kai­ken pil­kan ja kär­si­myk­sen kes­kel­lä Jee­suk­sel­la oli an­teek­si­an­ta­va mie­li. Hän ei vaa­ti­nut kos­toa, vaan ru­koi­li ris­tiin­nau­lit­si­joi­den­sa puo­les­ta: ”Isä, an­na heil­le an­teek­si. He ei­vät tie­dä, mitä te­ke­vät”. He ei­vät tien­neet, kos­ka oli­vat pa­ho­lai­sen val­las­sa.

Paa­va­lin mu­kaan Kris­tuk­sen mie­li on esi­merk­ki­nä us­ko­vai­sil­le (Fil. 2:5). Vuo­ri­saar­nas­sa Jee­sus opet­ti ra­kas­ta­maan vi­ha­mie­hiä ja ru­koi­le­maan vai­noo­jien puo­les­ta (Matt. 5:44).

Tä­nään olet kans­sa­ni pa­ra­tii­sis­sa

Toi­nen ris­tin­ryö­vä­reis­tä her­ja­si Jee­sus­ta, mut­ta toi­sel­le oli tul­lut syn­nin­hä­tä. Hän tie­si, et­tä hei­tä ran­gais­taan pa­ho­jen te­ko­jen mu­kaan, mut­ta Jee­sus ei ole teh­nyt mi­tään pa­haa. Kris­tuk­sen rak­kaus ja an­teek­si­an­ta­va mie­li ava­si­vat hä­tään­ty­neen mie­hen sy­dä­men: ”Jee­sus, muis­ta mi­nua, kun tu­let val­ta­kun­taa­si.” Mies oli vii­mei­nen hen­ki­lö, jol­le Jee­sus an­toi maan pääl­lä syn­nit an­teek­si: ”To­ti­ses­ti: jo tä­nään olet mi­nun kans­sa­ni pa­ra­tii­sis­sa.” Ryö­vä­ri kuu­li sa­nat ja us­koi. Hän sai elä­män­sä vii­me het­kil­lä pa­ran­nuk­sen ar­mon. Pa­han­te­ki­jä sai ko­kea, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on ar­mon ja an­teek­si­an­ta­muk­sen val­ta­kun­ta. Ei ole niin suur­ta syn­tis­tä, et­tä Ju­ma­lan ar­mo ei riit­täi­si.

Ju­ma­lan ar­moon ja Kris­tuk­sen so­vi­tus­työ­hön tur­vaa­mal­la ryö­vä­ri sai syn­nit an­teek­si ja oli heti val­mis tai­vaa­seen. Ris­tin­ryö­vä­rin ar­mo muis­tut­taa, et­tä us­kos­sa ei ole mi­tään ih­mi­sen omaa an­si­o­ta. Jee­sus sa­noi ker­ran Mar­tal­le: ”Joka us­koo mi­nuun, saa elää, vaik­ka kuo­lee­kin, ei­kä yk­si­kään, joka elää ja us­koo mi­nuun, iki­nä kuo­le” (Joh. 11:25–26).

Si­nun kä­sii­si us­kon hen­ke­ni

Jee­suk­sen kuo­le­man lä­hes­ty­es­sä au­rin­ko pi­me­ni ja pi­meyt­tä kes­ti yh­dek­sän­teen tun­tiin saak­ka. Temp­pe­lin vä­li­ver­ho re­pe­si kah­tia, yl­hääl­tä alas as­ti. Sil­loin Jee­sus huu­si ko­val­la ää­nel­lä: ”Isä, si­nun kä­sii­si minä us­kon hen­ke­ni.” Sit­ten hän hen­käi­si vii­mei­sen ker­ran. Jee­sus kul­ki rak­kau­den uh­ri­tien kuu­li­ai­se­na Isäl­leen kuo­le­maan as­ti. ”Se on täy­tet­ty” (Joh. 19:30). Jee­sus oli jä­tet­ty ih­mis­ten kä­siin, pil­kat­ta­va­ka­si ja ta­pet­ta­vak­si, mut­ta kuol­les­saan hän an­toi hen­ken­sä Isän kä­siin.

Pit­kä­per­jan­tai on suu­ri so­vin­to­päi­vä. Pit­kän­per­jan­tain kär­si­jä, Jee­sus Kris­tus, ot­ti kan­ne­ta­vak­seen koko ih­mis­kun­nan syn­ti­taa­kan. So­vi­tuk­sen siu­naus, kaik­kien syn­tien an­teek­si­an­ta­mus, on yhä vas­taa­no­tet­ta­vis­sa Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mis­sa. Kris­tuk­sen lä­het­ti­läil­le on us­kot­tu so­vi­tuk­sen sana, joka ju­lis­taa Ju­ma­lan ar­moa ja rak­kaut­ta. Se roh­kai­see us­ko­maan syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen so­vin­to­työn täh­den. Saam­me tur­va­ta Ju­ma­laan ja jät­tää hen­kem­me Isän kä­siin.

Luuk. 23:32–46

Raa­mat­tu 1992: Jee­suk­sen kans­sa te­loi­tet­ta­vak­si vie­tiin kak­si muu­ta mies­tä, kak­si ri­kol­lis­ta. Kun tul­tiin paik­kaan, jota kut­su­taan Pää­kal­lok­si, he ris­tiin­nau­lit­si­vat Jee­suk­sen ja ri­kol­li­set, toi­sen hä­nen oi­ke­al­le puo­lel­leen, toi­sen va­sem­mal­le. Mut­ta Jee­sus sa­noi: ”Isä, an­na heil­le an­teek­si. He ei­vät tie­dä, mitä te­ke­vät.” So­ti­laat ja­koi­vat kes­ke­nään Jee­suk­sen vaat­teet heit­tä­mäl­lä niis­tä ar­paa.

Kan­sa sei­soi kat­se­le­mas­sa. Hal­li­tus­mie­hi­ä­kin oli siel­lä
ivai­le­mas­sa Jee­sus­ta. He sa­noi­vat: ”Mui­ta hän kyl­lä on aut­ta­nut – aut­ta­koon nyt it­se­ään, jos hän ker­ran on Mes­si­as, Ju­ma­lan va­lit­tu.” Myös so­ti­laat pilk­ka­si­vat hän­tä. He tu­li­vat hä­nen luok­seen, tar­jo­si­vat hä­nel­le ha­pan­vii­niä ja sa­noi­vat: ”Jos olet juu­ta­lais­ten ku­nin­gas, niin pe­las­ta it­se­si.” Jee­suk­sen pään ylä­puo­lel­la oli myös kir­joi­tus: ”Tämä on juu­ta­lais­ten ku­nin­gas.”

Toi­nen ris­til­lä riip­pu­vis­ta pa­han­te­ki­jöis­tä her­ja­si hän­kin Jee­sus­ta. Hän sa­noi: ”Et­kö sinä ole Mes­si­as? Pe­las­ta nyt it­se­si ja mei­dät!” Mut­ta toi­nen moit­ti hän­tä: ”Et­kö edes sinä pel­kää Ju­ma­laa, vaik­ka kär­sit sa­maa ran­gais­tus­ta? Me­hän olem­me an­sain­neet tuo­mi­om­me, mei­tä ran­gais­taan te­ko­jem­me mu­kaan, mut­ta tämä mies ei ole teh­nyt mi­tään pa­haa.” Ja hän sa­noi: ”Jee­sus, muis­ta mi­nua, kun tu­let val­ta­kun­taa­si.” Jee­sus vas­ta­si: ”To­ti­ses­ti: jo tä­nään olet mi­nun kans­sa­ni pa­ra­tii­sis­sa.”

Oli jo kuu­des tun­ti. Sil­loin, kes­ki­päi­väl­lä, au­rin­ko pi­me­ni. Pi­meys tuli koko maan yl­le, ja sitä kes­ti yh­dek­sän­teen tun­tiin saak­ka. Temp­pe­lin vä­li­ver­ho re­pe­si kes­kel­tä kah­tia. Ja Jee­sus huu­si ko­val­la ää­nel­lä: ”Isä, si­nun kä­sii­si minä us­kon hen­ke­ni.” Tä­män sa­not­tu­aan hän hen­käi­si vii­mei­sen ker­ran.