Va­roi­tus­pu­hees­saan Jee­sus neu­voo val­vo­maan us­kos­sa, sil­lä vää­riä pro­feet­to­ja il­maan­tuu ei­kä hä­nen pa­luun­sa het­keä tie­de­tä.

En­nen Je­ru­sa­le­miin me­no­aan Jee­sus oli teh­nyt ju­lis­tus­työn­sä pää­a­si­as­sa syr­jäi­ses­sä Ga­li­le­as­sa.

Mai­ne oli kii­ri­nyt hä­nen edel­lään. Kun hän saa­puu vii­meis­tä ker­taa Je­ru­sa­le­miin, yli­pa­pit ky­sy­vät hä­nel­tä ”mil­lä val­tuuk­sil­la sinä täl­lais­ta teet?” (Mark. 11:28).

Val­tuu­det ei­vät nä­ky­neet ul­koi­ses­ti ar­vok­kaas­sa ase­mas­sa, vaan en­nus­tus­ten to­teu­tu­mi­ses­sa. Jee­sus rat­sas­ti Je­ru­sa­le­miin aa­sin var­sal­la vä­ki­jou­kon huu­ta­es­sa: ”Hoo­si­an­na! Siu­nat­tu ol­koon hän, joka tu­lee Her­ran ni­mes­sä!”

Jee­suk­sen en­nus­tuk­set

Val­vo­mi­sen sun­nun­tain teks­tei­hin liit­tyy mo­nia en­nus­tuk­sia, jot­ka voi­vat näyt­tää uh­kaa­vil­ta. Jee­sus sa­noo, et­tä ”vää­riä mes­si­ai­ta ja vää­riä pro­feet­to­ja il­maan­tuu, ja te­ke­vät tun­nus­te­ko­ja ja ih­mei­tä joh­taak­seen, jos mah­dol­lis­ta, va­li­tut har­haan” (Mark. 13:22).

Jee­sus pu­huu omil­leen mo­nik­ko­muo­dos­sa. Kai­kis­sa val­vo­mi­seen liit­ty­vis­sä teks­ti­koh­dis­sa Jee­sus pu­huu seu­ra­kun­nan yk­sey­den puo­les­ta. Esi­mer­kik­si seu­raa­vat koh­dat löy­ty­vät ja­kees­ta 13: ”kun te nä­et­te”, ”sil­loin on kaik­kien”, ”ru­koil­kaa”, ”jos joku sa­noo teil­le”, ”ot­ta­kaa op­pia ver­taus­ku­vis­ta” ja ”tie­dät­te, et­tä ai­ka on lä­hel­lä”.

Ver­taus­pu­heet ei­vät ole yk­sin se­li­tet­tä­vis­sä, vaan seu­ra­kun­nan kes­kel­tä löy­tyy Ju­ma­lal­le ja Py­häl­le Hen­gel­le kel­paa­va Ju­ma­lan sa­nan se­li­tys. Seu­ra­kun­ta ko­koon­tuu ai­na evan­ke­liu­min kut­su­ma­na ja ko­ko­a­ma­na yh­teen.

Jee­sus on läs­nä Hen­ken­sä kaut­ta

Jee­sus aloit­taa va­roi­tus­pu­heen­sa ”Pi­tä­kää va­ran­ne”. Ope­tus­lap­set ei­vät saa teks­ti­koh­das­sa pu­heen­vuo­roa. He ovat kuu­li­jan osas­sa.

Va­ral­la­o­lo ja va­rau­tu­mi­nen ei­vät ole help­po­ja asi­oi­ta, kos­ka ai­ka ku­lut­taa voi­mia ja vie tark­kaa­vai­suu­den epä­o­len­nai­siin asi­oi­hin.

Jee­suk­sen seu­raa­jat oli­vat saa­neet lah­jak­si Ju­ma­lan ar­mon, jon­ka säi­lyt­tä­mi­nen tuli vaa­ti­maan myös kiel­täy­ty­mis­tä ja us­ko­vai­siin koh­dis­tu­van vai­non kes­tä­mis­tä. Ar­mon mää­rä oli riit­tä­nyt ras­kai­den­kin syn­tien an­teek­si­an­toon (Joh. 8:10).

Jee­suk­sen kuo­le­man ja ylös­nou­se­muk­sen jäl­keen tuli ope­tus­las­ten sel­vi­tä yh­des­sä, il­man Jee­suk­sen nä­ky­vää läs­nä­o­loa. An­teek­si­an­ta­ja oli nous­sut tai­vaan kun­ni­aan, mut­ta jät­tä­nyt oman hen­ken­sä ope­tus­las­ten suo­jak­si ja tur­vak­si. Mar­kuk­sen evan­ke­liu­mi päät­tyy näin: ”Her­ra toi­mi hei­dän kans­saan ja vah­vis­ti sa­nan tun­nus­mer­keil­lä” (Mark. 16:20).

Jee­sus tu­lee vie­lä ta­ka­sin

Jee­suk­sen pois­sa­o­lo kes­tää vain ai­kan­sa. Hän tu­lee vie­lä ta­kai­sin.

Odo­tu­sai­ka­na hä­neen us­ko­vien teh­tä­vä­nä on val­voa oven­var­ti­jan ta­voin. Mat­teuk­sen rin­nak­kai­sen ker­to­muk­sen pal­ve­li­jal­le an­ne­taan teh­tä­vä ja sa­no­taan, ”et­tä kaik­ki saa­vat ruo­kan­sa ajal­laan” (Matt. 24:45).

Ruo­kaa an­net­tiin vain ta­lon si­sä­puo­lel­la. Oven­var­ti­ja pääs­ti ta­loon tu­li­jan, jos hä­nen asi­an­sa oli oi­kea. Siel­tä tar­jot­tiin tai­vaal­lis­ta syö­tä­vää ja juo­ta­vaa, Kris­tuk­sen so­vin­to­työ, sie­lun ruu­ak­si.

Jo­kai­sen sy­dä­men tila sel­vi­ää

Jee­sus muis­tut­taa mei­tä ajan ku­lu­mi­ses­ta. Ai­kaa ei ole lo­put­to­mas­ti.

Hän opet­taa, et­tä ta­lon her­ra tu­lee ta­kai­sin ja sil­loin sel­vi­ää jo­kai­sen sy­dä­men tila. On­ko uni voit­ta­nut vai vie­lä­kö val­vot?

Us­ko­na­si­ois­sa ei tar­vit­se osoit­taa ylem­myyt­tä, vaan nöy­ryyt­tä ja kuu­li­ai­suut­ta. Jos olet kuul­lut ja us­ko­nut Ju­ma­lan val­ta­kun­nan saar­nan pa­ran­nuk­ses­ta ja va­paut­ta­vas­ta evan­ke­liu­mis­ta, olet tur­val­li­sel­la tiel­lä.

Us­kon tie­tä kan­nat­taa kul­kea yh­des­sä mui­den us­ko­vais­ten kans­sa. Tiel­lä kul­ki­jat kul­ke­vat sa­maan suun­taan.

Yh­tei­nen us­ko ja hen­ki ovat näyt­tä­neet oi­ke­an suun­nan. Vaik­ka pää­mää­rä voi tun­tua kau­kai­sel­ta, se on jo lä­hel­lä. Us­ko voi tuo­da kau­kai­set­kin asi­at lä­hel­le ja epä­sel­vät­kin elä­män vas­toin­käy­mi­set voi­vat koi­tua siu­nauk­sek­si.

Uh­kaa­vien­kin tu­le­vai­suus­ku­vien kes­kel­le Jee­sus an­taa toi­von, ”sitä en­nen on evan­ke­liu­mia ju­lis­tet­ta­va kai­kil­le kan­soil­le” (Mark. 13:10). Saat jää­dä Kris­tuk­sen evan­ke­liu­min tur­vaan ja Ju­ma­lan ar­mon suo­jaan, us­ko­maan.

Jaak­ko Sääs­ki­lah­ti

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 15.11.2017

Ku­vi­tus­ku­va: Päi­vi Pel­to­nie­mi

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Mark. 13:33–37

Raa­mat­tu 1992

”Pi­tä­kää va­ran­ne, ol­kaa val­veil­la, sil­lä te et­te tie­dä mil­loin se ai­ka tu­lee. Kun mies mat­kus­taa vie­rail­le mail­le ja ta­los­ta läh­ties­sään an­taa kul­le­kin pal­ve­li­jal­le oman teh­tä­vän ja vas­tuun, niin oven­var­ti­jan hän käs­kee val­voa. Val­vo­kaa siis, sil­lä te et­te tie­dä, kos­ka ta­lon her­ra tu­lee: il­lal­la vai kes­kiy­öl­lä, ku­kon­lau­lun ai­kaan vai aa­mun jo val­je­tes­sa. Hän tu­lee äk­ki­ar­vaa­mat­ta – va­ro­kaa siis, et­tei hän ta­paa tei­tä nuk­ku­mas­ta. Min­kä minä sa­non teil­le, sen sa­non kai­kil­le: val­vo­kaa!”

Bib­lia

Ka­vah­ta­kaat, val­vo­kaat ja ru­koil­kaat, sil­lä et­te tie­dä, kos­ka se ai­ka tu­lee. Niin­kuin ih­mi­nen, joka muil­le mail­le va­el­si, jät­ti huo­neen­sa ja an­toi pal­ve­li­ain­sa hal­tuun, ja kul­le­kin hä­nen as­ka­reen­sa, ja käs­ki oven­var­ti­ain val­voa; Niin val­vo­kaat siis: (sil­lä et­te tie­dä, kos­ka huo­neen Her­ra tu­le­va on, eh­too­na, taik­ka puo­liy­ö­nä, eli ku­kon lau­lais­sa, eli aa­mul­la:) Et­tei hän äkis­ti tul­les­san­sa löy­täi­si tei­tä ma­kaa­mas­ta. Mut­ta mitä minä teil­le sa­noin, sen minä kai­kil­le sa­non: val­vo­kaat!