Kari Kau­nis­to

Ju­ma­lan rak­kaus saa ai­kaan, et­tä Ju­ma­lan lap­set ha­lu­a­vat vie­dä eteen­päin rak­kau­den sa­no­maa, evan­ke­liu­mia syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta.

He­la­tors­tain evan­ke­liu­mi vie lu­ki­jan­sa Jee­suk­sen kär­si­mys­his­to­ri­an ta­pah­tu­miin, kii­ras­tors­tai-il­taan. Il­ta-ate­ri­an jäl­keen Va­pah­ta­ja pu­hui ope­tus­lap­sil­leen niin sa­no­tun jää­hy­väis­pu­heen­sa. Pu­heen lo­pus­sa hän nos­ti kat­seen­sa koh­ti tai­vas­ta ja ru­koi­li tai­vaal­lis­ta Isään­sä.

Tämä kaik­ki ta­pah­tui vain muu­ta­ma tun­ti en­nen Jee­suk­sen van­git­se­mis­ta. Kui­ten­kaan hän ei pyy­tä­nyt isäl­tä it­sel­leen va­pau­tus­ta tu­le­vas­ta, vaan Hy­vän Pai­me­nen ta­voin ru­koi­li seu­raa­jien­sa puo­les­ta.

Lä­hel­lä Jee­sus­ta jo nyt

Jee­sus pyy­si, et­tä hä­nen seu­raa­jan­sa sai­si­vat ol­la siel­lä mis­sä hän­kin. He­la­tors­tain sa­no­ma on Jee­suk­sen tai­vaa­seen as­tu­mi­nen. Jee­suk­sen pyyn­nön voi siis tul­ki­ta tar­koit­ta­van sitä, et­tä hä­neen us­ko­vat sai­si­vat ker­ran näh­dä hä­net kas­vois­ta kas­voi­hin. Us­kon pää­mää­rä on tä­män elä­män jäl­keen saa­vu­tet­ta­va ian­kaik­ki­nen elä­mä tai­vaas­sa.

Lä­he­tys­käs­kyn yh­tey­des­sä Jee­sus lu­pa­si: ”Ja kat­so, minä olen tei­dän kans­san­ne kaik­ki päi­vät maa­il­man lop­puun as­ti” (Matt. 28:20). Jee­sus asuu omien­sa eli seu­ra­kun­tan­sa kes­kel­lä, ja on edel­leen löy­det­tä­vis­sä siel­tä. Jee­sus on myös niin lä­hel­lä omi­aan, et­tä hän asuu us­kon kaut­ta jo­kai­sen us­ko­vai­sen sy­dä­mes­sä.

Maa­il­ma ei tun­ne seu­raa­jia

Jee­sus sa­noo ru­kouk­ses­saan, et­tä maa­il­ma ei tun­te­nut Ju­ma­laa, mut­ta hä­nen seu­raa­jan­sa tun­te­vat sekä Isän et­tä Po­jan. Seu­raa­jien koh­ta­lo­na on kui­ten­kin ol­la täl­le maa­il­mal­le vie­rai­ta.

Apos­to­li Jo­han­nes kir­joit­taa: ”Kat­so­kaa, kuin­ka suur­ta rak­kaut­ta Isä on meil­le osoit­ta­nut: me olem­me saa­neet Ju­ma­lan lap­sen ni­men, ja hä­nen lap­si­aan me myös olem­me. Täs­tä syys­tä maa­il­ma ei mei­tä tun­ne, ei­hän se tun­ne hän­tä­kään.” (1. Joh. 3:1.)

Kris­ti­tyt ovat ai­na ol­leet vie­rai­ta ja muu­ka­lai­sia täs­sä maa­il­mas­sa. Loh­tu­na on, et­tä Hyvä Pai­men, Jee­sus Kris­tus, tun­tee omat lam­paan­sa. ”Hän tun­tee kaik­ki ni­mel­tä, jo­kai­sen lau­mas­san­sa” (VK 392:2).

Rak­kaus tu­lee Ju­ma­lal­ta

Jee­sus ru­koi­lee Isäl­tään, et­tä hä­nen oman­sa py­syi­si­vät sii­nä rak­kau­des­sa, jon­ka Ju­ma­la on lah­joit­ta­nut. Suu­rin Ju­ma­lan rak­kaus on sii­nä, et­tä hän on kut­su­nut lap­sek­seen ja säi­lyt­tä­nyt us­kon lah­jan si­sim­mäs­sä.

Tä­män lah­jan saa ar­mos­ta, ko­ko­naan il­man omia an­si­oi­ta. Ju­ma­lan mit­taa­mat­to­man suu­ri rak­kaus lap­si­aan koh­taan syn­nyt­tää heis­sä rak­kau­den toi­si­aan koh­taan. Kun syn­ti­nen ih­mi­nen saa kaik­ki syn­tin­sä an­teek­si, se he­rät­tää rak­kau­den pait­si Ju­ma­laan, myös lä­him­mäi­siin, eten­kin us­kon­vel­jiin ja -si­sa­riin (Joh. 13:34; Ef. 4:32).

Tämä rak­kaus ei säi­ly ih­mi­sen omien pyr­ki­mys­ten voi­min, vaan sen saa ai­kaan Pyhä Hen­ki. Jee­sus opet­ti jää­hy­väis­pu­hees­saan: ”Puo­lus­ta­ja, Pyhä Hen­ki, jon­ka Isä mi­nun ni­mes­sä­ni lä­het­tää, opet­taa teil­le kai­ken ja pa­laut­taa mie­leen­ne kai­ken, mitä olen teil­le pu­hu­nut” (Joh. 14:26).

Evan­ke­liu­mi Joh. 17:24–26

Raa­mat­tu 1992: ”Isä, minä tah­don, et­tä ne, jot­ka olet mi­nul­le an­ta­nut, oli­si­vat kans­sa­ni siel­lä mis­sä minä olen. Siel­lä he nä­ke­vät mi­nun kirk­kau­te­ni, jon­ka sinä olet an­ta­nut mi­nul­le, kos­ka olet ra­kas­ta­nut mi­nua jo en­nen maa­il­man luo­mis­ta. Van­hurs­kas Isä, maa­il­ma ei ole si­nua tun­te­nut, mut­ta minä tun­nen, ja nämä, jot­ka ovat täs­sä, ovat tul­leet tie­tä­mään, et­tä sinä olet lä­het­tä­nyt mi­nut. Minä olen opet­ta­nut hei­dät tun­te­maan si­nun ni­me­si ja ope­tan yhä, jot­ta heis­sä py­syi­si sama rak­kaus, jota sinä olet mi­nul­le osoit­ta­nut, ja jot­ta minä näin py­syi­sin heis­sä.”

Bib­lia: Isä, minä tah­don, et­tä kus­sa minä olen, siel­lä ne­kin oli­si­vat mi­nun kans­sa­ni, jot­ka sinä mi­nul­le an­ta­nut olet: et­tä he mi­nun kun­ni­a­ni nä­ki­si­vät, jon­kas mi­nul­le an­noit; sil­lä sinä ra­kas­tit mi­nua en­nen­kuin maa­il­man pe­rus­tus las­ket­tu oli. Van­hurs­kas Isä! ei maa­il­ma si­nua tun­te­nut, mut­ta minä tun­sin si­nun, ja nä­mät ym­mär­si­vät, et­tä sinä mi­nun lä­he­tit. Ja minä ju­lis­tin heil­le si­nun ni­mes, ja vie­lä ju­lis­tan: et­tä se rak­kaus, jol­la sinä mi­nua ra­kas­tit, heis­sä olis, ja minä myös heis­sä.