Mau­no Ku­run­lah­ti

Jee­sus nöyr­tyi pal­ve­le­maan ih­mis­kun­taa so­vit­ta­es­saan sen syn­nit. Hän kiel­si seu­raa­ji­aan kil­pai­le­mas­ta par­haas­ta ase­mas­ta ja ke­hot­ti hei­tä pal­ve­le­maan toi­si­aan.

Mat­ka ylä­mä­keen on usein ras­kas. Se oli sitä sil­loin­kin, kun Jee­sus, lä­hei­sim­mät ope­tus­lap­set ja muut seu­ru­ee­seen kuu­lu­vat nou­si­vat Je­ru­sa­le­miin vie­vää tie­tä.

Teks­tis­sä ku­vat­tu mat­ka ei ol­lut ai­no­as­taan fyy­si­ses­ti ras­kas, sil­lä mat­kal­la pu­hut­tiin vai­keis­ta asi­ois­ta. Tun­ne­ti­la­na Jee­suk­sen seu­raa­jil­la oli ym­mär­tä­mät­tö­myys ja pel­ko.

Päi­vän evan­ke­liu­mi on yl­lät­tä­vä. Mik­si ih­mi­set pel­kä­si­vät? Kuin­ka on mah­dol­lis­ta, et­tä ope­tus­lap­sil­la oli mie­les­sä vain ajal­li­sen elä­mään liit­ty­vät val­ta­ky­sy­myk­set, vaik­ka Jee­sus oli juu­ri pu­hu­nut omas­ta kuo­le­mas­taan?

Toi­saal­ta teks­ti on loh­dut­ta­va ja opet­ta­va. Ny­ky­ään­kin ih­mi­set tun­te­vat usein pel­koa ja ym­mär­tä­mät­tö­myyt­tä, poh­ti­vat ajal­li­sen elä­män kun­ni­aa ja me­nes­tys­tä.

Jee­sus tuli pal­ve­le­maan ih­mi­siä

Jee­suk­sen vas­taus ope­tus­las­ten ky­sy­myk­siin on tur­val­li­nen ja yk­sin­ker­tai­nen: ”Joka tah­too tul­la tei­dän jou­kos­san­ne en­sim­mäi­sek­si, se ol­koon kaik­kien or­ja. Ei Ih­mi­sen Poi­ka­kaan tul­lut pal­vel­ta­vak­si, vaan pal­ve­le­maan ja an­ta­maan hen­ken­sä lun­naik­si kaik­kien puo­les­ta.” (Mark. 10:44–45.)

Mat­kal­la ih­mi­set siis pel­kä­si­vät ja oli­vat häm­men­nyk­sis­sään. Oli ylei­ses­ti tie­dos­sa, et­tä juu­ta­lai­set ha­lu­a­vat jopa vä­ki­val­loin saa­da Jee­suk­sen pois häi­rit­se­mäs­tä. Je­ru­sa­le­mis­sa Jee­sus oli­si eh­kä hel­pom­min löy­det­tä­vis­sä. Mik­si hän siis ha­lu­si sin­ne?

Mat­kal­la Jee­sus se­lit­ti tu­le­vaa koh­ta­lo­aan: ”Me me­nem­me nyt Je­ru­sa­le­miin, ja Ih­mi­sen Poi­ka an­ne­taan yli­pap­pien ja lai­no­pet­ta­jien kä­siin. He tuo­mit­se­vat hä­net kuo­le­maan ja luo­vut­ta­vat hä­net pa­ka­noil­le, ja nämä pilk­kaa­vat ja syl­ke­vät ja ruos­ki­vat hän­tä ja tap­pa­vat hä­net. Mut­ta kol­men päi­vän ku­lut­tua hän nou­see kuol­leis­ta.” (Mark. 10:33–34.) Traa­gi­nen en­nus­tus päät­tyy siis kui­ten­kin voit­toon kuo­le­mas­ta.

Par­haat pai­kat kiin­nos­ta­vat

Ope­tus­las­ten re­a­goin­ti Jee­suk­sen pu­hee­seen oli yl­lät­tä­vä. Jaa­kob ja Jo­han­nes pyy­si­vät kun­ni­a­paik­ko­ja Jee­suk­sen vie­res­sä, ja muut ope­tus­lap­set oli­vat har­mis­saan täs­tä etui­lus­ta. Hal­li­tus­pai­kat kiin­nos­ti­vat.

Mi­ten on mah­dol­lis­ta, et­tä ope­tus­lap­set re­a­goi­vat täl­lä ta­val­la? Luuk­kaan evan­ke­liu­mis­sa on ker­rot­tu sama ta­pah­tu­ma, ja jat­kee­na on se­li­tys: ”Ope­tus­lap­set ei­vät ym­mär­tä­neet Jee­suk­sen sa­nois­ta mi­tään. Asia py­syi heil­tä sa­las­sa, ei­vät­kä he kä­sit­tä­neet, mitä Jee­sus tar­koit­ti.” (Luuk. 18:34.)

Jee­sus opet­taa seu­raa­ji­aan sekä ny­kyih­mi­siä, jot­ka kat­so­vat noi­ta pää­si­äi­sa­jan ta­pah­tu­mia taak­se­päin. Vaik­ka Jee­suk­sen seu­raa­jien osa on jou­tua jol­la­kin ta­paa kär­si­myk­siin us­kon­sa täh­den, ei kär­si­mys­ten pe­rus­teel­la voi saa­da eri­tyi­sa­se­maa tai­vaas­sa. Tai­vaas­sa on jo­kai­sel­le us­ko­val­le sama hyvä osa, ian­kaik­ki­nen elä­mä Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa (Room. 6:23).

Rak­kaus oh­jaa pal­ve­le­maan

Jee­suk­sen ope­tuk­sen pe­rus­teel­la Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ar­vo­jär­jes­tys poik­ke­aa maal­li­sen yh­teis­kun­nan jär­jes­tyk­ses­tä. Kris­tuk­sen rak­kaus oh­jaa us­ko­via pal­ve­le­maan toi­nen tois­taan. Sii­hen ei kuu­lu toi­sen ylä­puo­lel­le aset­tu­mi­nen ja hal­lin­ta, vaan se neu­voo tu­ke­maan ja aut­ta­maan toi­nen tois­taan (ks. Gal. 5:13), loh­dut­ta­maan evan­ke­liu­mil­la ja roh­kai­se­maan Ju­ma­lan huo­len­pi­dol­la ja lu­pauk­sil­la (Hepr. 10:23–25).

Evan­ke­liu­mi­teks­tin mu­kaan us­kon he­del­mä­nä syn­ty­vä pal­ve­lus ei kui­ten­kaan tee ke­tään tois­ta suu­rem­mak­si. Pal­ve­luk­sen mää­rää ei mi­ta­ta an­si­o­mie­les­sä, sil­lä au­tu­as voi ol­la yk­si­no­maan Ju­ma­lan ar­mos­ta.

Jee­sus oli esi­ku­va nöy­ryy­des­sä, kuu­li­ai­suu­des­sa ja pal­ve­le­mi­ses­sa. ”Hä­nel­lä oli Ju­ma­lan muo­to, mut­ta hän ei pi­tä­nyt kiin­ni oi­keu­des­taan ol­la Ju­ma­lan ver­tai­nen vaan luo­pui omas­taan. Hän ot­ti or­jan muo­don ja tuli ih­mis­ten kal­tai­sek­si. Hän eli ih­mi­se­nä ih­mis­ten jou­kos­sa, hän alen­si it­sen­sä ja oli kuu­li­ai­nen kuo­le­maan as­ti, ris­tin­kuo­le­maan as­ti.” (Fil. 2:6–8.)

Täl­lä uh­ri­kuo­le­mal­laan Jee­sus lu­nas­ti ih­mi­set va­paik­si syn­nin ja kuo­le­man al­ta. So­vi­tus­työ­hön pe­rus­tu­vaa an­teek­si­an­ta­muk­sen sa­no­maa kuu­lu­te­taan yhä hä­nen val­ta­kun­nas­taan. Se on kut­su­va ja loh­dut­ta­va sa­no­ma.