Mau­no Ku­run­lah­ti

Jee­sus an­toi esi­mer­kil­lään neu­von kään­tyä huol­ten kes­kel­lä Tai­vaan Isän puo­leen.

Ope­tus­lap­set oli­vat ol­leet kool­la yh­tei­sel­lä ate­ri­al­la. Jee­sus oli pes­syt ope­tus­las­ten­sa ja­lat ja pu­hu­nut jo­ta­kin kä­sit­tä­mä­tön­tä toi­nen toi­sen­sa pal­ve­le­mi­ses­ta, pois­me­nos­taan ja ka­val­ta­mi­ses­taan. Sit­ten Juu­das oli läh­te­nyt.

Ja nyt Jee­sus ru­koi­li ope­tus­las­ten kuul­len, hei­tä kos­kien ja hei­dän edes­tään. Pää­si­äi­sa­te­ri­al­la kä­si­tel­lyt kes­kus­te­lu­nai­heet jat­kui­vat ru­kouk­se­na, ai­hee­na Jee­suk­sen pois­me­non jäl­kei­nen ai­ka. Ope­tus­lap­set kuun­te­li­vat häm­men­nyk­sis­sään.

Huo­li us­ko­vien jak­sa­mi­ses­ta sai Jee­suk­sen ru­koi­le­man tai­vaal­li­sel­ta Isäl­tä var­je­lus­ta tän­ne jää­vil­le. Vaik­ka Jee­sus tie­si, et­tä Ju­ma­la nä­kee las­ten­sa elä­män pie­nin­tä piir­toa myö­ten ja aut­taa pyy­tä­mät­tä, hän ru­kouk­ses­saan vah­vis­ti ope­tus­lap­sia. Näin hän an­toi myös esi­mer­kin ru­koi­le­mi­ses­ta. Tai­vaan Isä on lu­van­nut kuul­la ja vas­ta­ta hä­neen us­ko­vien pyyn­töi­hin (Joh. 15:7).

Yh­tei­nen rak­kaus tun­nus­merk­ki­nä

Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti on osa tätä ylim­mäis­pa­pil­li­sek­si ru­kouk­sek­si ni­mi­tet­tyä ko­ko­nai­suut­ta. Yk­si ru­kouk­sen tär­keim­mis­tä tee­mois­ta tu­lee heti en­sim­mäi­ses­sä ja­kees­sa. Jee­sus pyy­si ru­kouk­ses­saan Ju­ma­lan suo­je­lua, jot­ta he oli­si­vat yk­si tai yh­tä. Täl­lä ei tar­koi­tet­tu ai­no­as­taan läs­nä­o­le­via ope­tus­lap­sia, vaan kaik­kia Ju­ma­lan val­ta­kun­nan asuk­kai­ta – myös ny­ky­a­jan us­ko­vai­sia. (Joh. 17:20.)

Mitä tämä ”yh­tä ole­mi­nen” tar­koit­taa? Kuin­ka ih­mi­set, jot­ka Ju­ma­lan luo­mis­työn vai­ku­tuk­ses­ta ovat kaik­ki eri­lai­sia ja eri­lai­sin lah­join va­rus­tet­tu­ja, voi­vat ol­la yh­tä? Pi­täi­si­kö hei­dän aja­tel­la ja toi­mia sa­mal­la ta­val­la? Jee­sus ru­koi­li, et­tä Ju­ma­la suo­je­li­si us­ko­via niin, et­tä jo­kai­sen hen­ki­lö­koh­tai­nen us­ko säi­lyi­si Py­hän Hen­gen työ­nä yh­tei­se­nä. Se tar­koit­taa, et­tä us­kon op­pi ja pe­rus­ta oli­si kai­kil­la yh­tei­nen ja sama. Näin to­teu­tui­si us­ko­vien kes­ki­näi­nen yh­teys.

Yh­tei­sen us­kon he­del­mä­nä seu­raa us­ko­vien vä­li­nen rak­kaus, joka on seu­raus­ta Ju­ma­lan rak­kau­des­ta us­ko­via koh­taan. Jee­sus piti us­ko­vien vä­lis­tä yh­teyt­tä niin tär­ke­ä­nä, et­tä nos­ti sen us­ko­vien tun­nus­mer­kik­si (Joh 13:34–35).

Hän pyy­si ru­kouk­ses­saan Ju­ma­lan sa­nan suo­je­lus­ta, et­tei sie­lun­vi­hol­li­nen pää­si­si rik­ko­maan tätä rak­kaut­ta, ei­kä us­ko­vais­ten kes­kel­le syn­tyi­si us­kon asi­ois­ta eri ta­voin ajat­te­le­via jouk­ko­ja.

Va­lit­tu kut­sun esit­tä­jik­si

Toi­nen tee­ma ru­kouk­ses­sa on Ju­ma­lan las­ten ja maa­il­man vä­lil­lä ole­va juo­pa. Jee­sus pu­hui maa­il­mas­ta, joka vi­haa Ju­ma­lan lap­sia. Maa­il­mas­ta, jon­ne Ju­ma­lan lap­set ei­vät kuu­lu, mut­ta jon­ka kes­kel­lä hei­dän kui­ten­kin pi­tää ol­la. Mis­tä maa­il­mas­ta Jee­sus täs­sä pu­hui?

Jee­suk­sen mai­nit­se­ma maa­il­ma ei ole ih­mis­ten ym­pä­ril­lä ole­va nä­ky­vä maa­il­ma. Hän pu­huu nä­ky­mät­tö­mäs­tä, hen­gel­li­ses­tä maa­il­mas­ta. Se on nä­ky­mät­tö­män Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ul­ko­puo­lel­la, sil­le vas­ta­koh­ta­na ole­va sie­lun­vi­hol­li­sen val­ta­kun­ta. Tämä val­ta­kun­ta ei tun­ne ei­kä ym­mär­rä Jee­sus­ta ei­kä Ju­ma­lan lap­sia. Se vi­haa Ju­ma­lan lap­sia ja Ju­ma­lan rak­kau­den ai­kaan­saa­maa yh­teyt­tä (1. Joh. 3:1).

Us­ko­vai­set jou­tu­vat ole­maan tä­män vi­ha­mie­li­sen maa­il­man kes­kel­lä. Mik­si? Jee­suk­sen rak­kaus ja so­vi­tus kaik­kia ih­mi­siä koh­taan tar­koit­taa kut­sua maa­il­mas­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­taan.

Ju­ma­lan lap­set on va­lit­tu kut­sun esit­tä­jik­si. He te­ke­vät työ­tä maa­il­mas­sa, usein heik­koi­na pu­hu­maan, mut­ta elä­mäl­lään kut­su­vi­na. Us­kon kuu­li­ai­suu­des­sa elä­vän Ju­ma­lan lap­sen elä­mäs­sä Jee­suk­sen so­vin­to­työn ai­kaan­saa­ma ilo­sa­no­ma nä­kyy kut­su­va­na ja va­lai­se­va­na ym­pä­ris­töön­sä.

Puh­dis­tu­sai­neek­si evan­ke­liu­mi

Jo­kai­sel­la ih­mi­sel­lä on tai­pu­mus syn­tiin, ja maa­il­mas­sa syn­tiä ja pa­haa on tar­jol­la. Jo­kai­sel­la on omat heik­kou­ten­sa. Sik­si Jee­sus ru­koi­li, et­tä Ju­ma­la var­je­li­si lap­si­aan pa­hal­ta.

Ju­ma­lan lap­si tar­vit­see tai­vas­mat­kal­laan oman pa­huu­ten­sa puh­dis­tu­sai­neek­si ja heik­kou­ten­sa vah­vis­ta­mi­sek­si evan­ke­liu­mia. Sen voi­ma on riit­tä­nyt en­nen, ja riit­tää nyt puh­dis­ta­maan kai­kes­ta syn­nis­tä. Se an­taa voi­man va­el­taa täs­sä maa­il­mas­sa us­kon kuu­li­ai­suu­des­sa koh­ti lu­vat­tua tai­vas­ko­tia.

Evan­ke­liu­mi Joh. 17:11–17

Raa­mat­tu 1992:

”Minä en enää ole maa­il­mas­sa, mut­ta he jää­vät maa­il­maan, kun tu­len luok­se­si. Pyhä Isä, suo­je­le hei­tä ni­me­si voi­mal­la, sen ni­men, jon­ka olet mi­nul­le an­ta­nut, jot­ta he oli­si­vat yh­tä, niin kuin me olem­me yh­tä. Kun olin hei­dän kans­saan, suo­je­lin hei­tä ni­me­si voi­mal­la, sen ni­men, jon­ka olet mi­nul­le an­ta­nut. Minä var­je­lin hei­dät, ei­kä yk­si­kään heis­tä jou­tu­nut huk­kaan, pait­si se, jon­ka täy­tyi jou­tua ka­do­tuk­seen, jot­ta kir­joi­tus kä­vi­si to­teen. ”Nyt minä tu­len si­nun luok­se­si. Pu­hun tä­män, kun vie­lä olen maa­il­mas­sa, jot­ta mi­nun ilo­ni täyt­täi­si hei­dät. Minä olen il­moit­ta­nut heil­le sa­na­si, ja he ovat saa­neet osak­seen maa­il­man vi­han, kos­ka ei­vät kuu­lu maa­il­maan, niin kuin en mi­nä­kään kuu­lu. En kui­ten­kaan pyy­dä, et­tä ot­tai­sit hei­dät pois maa­il­mas­ta, vaan et­tä var­je­li­sit hei­dät pa­hal­ta. He ei­vät kuu­lu maa­il­maan, niin kuin en mi­nä­kään kuu­lu. Py­hi­tä hei­dät to­tuu­del­la­si. Si­nun sa­na­si on to­tuus.

Bib­lia:

Ja minä en enää ole maa­il­mas­sa, mut­ta he ovat maa­il­mas­sa, ja minä tu­len si­nun ty­kö­si. Pyhä Isä, var­je­le hei­dät ni­mes­sä­si, jon­ka sinä olet mi­nul­le an­ta­nut, et­tä he oli­si­vat yh­tä niin­kuin me­kin. Kun minä olin hei­dän kans­san­sa, var­je­lin minä hei­dät si­nun ni­mes­sä­si, jon­ka sinä olet mi­nul­le an­ta­nut, ja suo­je­lin hei­tä, ei­kä heis­tä jou­tu­nut ka­do­te­tuk­si yk­si­kään muu kuin se ka­do­tuk­sen lap­si, et­tä kir­joi­tus kä­vi­si to­teen. Mut­ta nyt minä tu­len si­nun ty­kö­si ja pu­hun tätä maa­il­mas­sa, et­tä heil­lä oli­si mi­nun ilo­ni täy­del­li­se­nä heis­sä it­ses­sään. Minä olen an­ta­nut heil­le si­nun sa­na­si, ja maa­il­ma vi­haa hei­tä, kos­ka he ei­vät ole maa­il­mas­ta, niin­kuin en mi­nä­kään maa­il­mas­ta ole. En minä ru­koi­le, et­tä ot­tai­sit hei­dät pois maa­il­mas­ta, vaan et­tä sinä var­je­li­sit hei­dät pa­has­ta. He ei­vät ole maa­il­mas­ta, niin­kuin en mi­nä­kään maa­il­mas­ta ole. Py­hi­tä hei­dät to­tuu­des­sa; si­nun sa­na­si on to­tuus.